Lopputili 2013 tuli Pertti Päiviselle täytenä yllätyksenä

Pertti Päivinen, 58, näkee vieläkin painajaisunia maaliskuun ensimmäisestä päivästä vuonna 2013. CNC-hiojana puunjalostusteollisuuden terien valmistajana tunnetulla TTT Technology Oy:llä työskennellyt Päivinen  kutsuttiin tuolloin tehtaan konttoriin kuulemaan, että hänet irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Päivinen oli aloittanut TTT:n edeltäjällä Terätuotteella päivälleen 34 vuotta aiemmin. Toijalassa sijaitseva yritys toimii nykyisin nimellä TKM TTT Finland Oy.

Yt:t olivat miehelle kolmannet. Päivinen muistelee, että samaan aikaan lähtöpassit sai toistakymmentä työntekijää. Konttorikäynnin jälkeen Päivinen sai tyhjentää kaappinsa ja lähteä kotiin. Yritys ilmoitti maksavansa irtisanotulle puolen vuoden palkan ilman työvelvoitetta.

– Toki olimme veikkailleet, kuka lähtee, mutta että se oli minä, oli yllätys sekä omasta että muitten mielestä. Kotimatkalla soitin vaimolle, että kädessä on nyt lopputili. Hän ei uskonut ollenkaan.

Päivisen mukaan pitkä työura samassa yrityksessä ei ollut etu, kun väkeä vähennettiin.

– Henki oli, että ihminen joka on ollut kolmekymmentä vuotta samassa työpaikassa, ei ole enää motivoitunut hommaan.

Koulunpenkiltä töihin

Pertti Päivinen on syntyisin Pohjois-Karjalasta Hummovaarasta, joka kuuluu nykyisin Kiteen kaupunkiin. Kahdeksanlapsinen perhe muutti vuonna 1968 Kylmäkosken Kurisjärvelle ostettuaan sieltä pienen maatilan.

Päivinen aloitti työelämässä jo 15-vuotiaana heti pakollisten koulujen jälkeen. Oman rahan tienaaminen houkutteli nuorta miestä enemmän kuin istuminen koulunpenkillä. Ennen armeijaa Päivinen ehti työskennellä Shellillä, elintarviketehdas VKT:llä ja Arolan Kutomolla. Terätuotteella hän aloitti armeijan jälkeen 21-vuotiaana.

Pertti Päivinen ajaa Länsilinjojen linja-autoa välillä Lempäälä-Tampere-Kangasala. Ammatinvaihtaja on tyytyväinen työhönsä.

Liian vanha työllistymään

Päivinen sai lopputilin 54-vuotiaana. Ensimmäisen puolen vuoden aikana hän rakensi huvimajan kotipihalle Lentilään, hiihti ja teki pitkiä lenkkejä koiran kanssa. Vaimo Merja ja aikuiset lapset Katja, Sari ja Jari kannustivat työnhakuun, vaikka TE-toimistossa epäiltiin miehen mahdollisuuksiin työllistyä.

– Työkkärissä sanottiin heti, ettei tuon ikäinen pääse enää mihinkään töihin, Päivinen kertoo.

Päivinen myöntää, ettei uskonut siihen oikein itsekään, kun työhakemukset oman alan töihin eivät tuottaneet tulosta.

– Mottoni oli aina ollut, että työtä tekevälle löytyy, mutta silloin tuntui, että tämänikäisen hakemukset laitettiin heti laatikkoon. Ammattitaito ei painanut yhtään. Myös aika tuntui olevan sellainen, että kaikki panivat porukkaa mäelle.

Harjoittelupaikka tarjosi töitä

Uuden käänteen Päivisen työnhaku sai keväällä 2014, kun hän pääsi toisella yrittämällä TE-toimiston järjestämään puolen vuoden pituiseen linja-autokuljettajakoulutukseen Tampereelle. Hakijoita oli 116, joista 12 valittiin kurssille haastattelun ja ajokokeen perusteella.

– Lapset nauroivat, että iskä joutuu koulunpenkille. Kyllähän se mietitytti, kuinka pärjään siellä nuorten kanssa, Päivinen kertoo.

Päivinen suoritti koulutukseen kuuluneen kahden kuukauden mittaisen työharjoittelun Länsilinjat Oy:llä. Siellä hän on edelleen.

– Kun työharjoittelua oli jäljellä viikko, tultiin minulta kysymään, kiinnostaisiko paikka.

Päivinen allekirjoitti työsopimuksen Länsilinjojen kanssa koulutuksen päättymistä seuraavana päivänä 12.11.2014. Lisäksi Koulutusrahasto palkitsi Päivisen 450 euron stipendillä.

– Se oli kohokohta opiskelussa.

Metallihommat on katsottu loppuun

Merja Päivinen kertoo näkevänsä miehestään, että tämä viihtyy työssään.

Päivinen ajaa pääasiassa Tampereen seudun joukkoliikennettä välillä Lempäälä–Tampere–Kangasala. Varhaisin työvuoro alkaa arkena kello 4.25 ja myöhäisin päättyy viikonloppuna aamuneljältä.

– Olen tykännyt työstäni. Ei ole pölyä eikä käsissä metallitikkuja. Metallihommat on jo katsottu loppuun. Tuntuu, että hiojia ei tarvita oikeastaan missään.

Päivinen on aina pitänyt ajamisesta. Eniten totuttelemista on ollut yötöissä, Päivinen kun menisi mielellään nukkumaan ajoissa.

– Kahvia juomalla pärjää, ja onneksi yövuoroja ei ole kuin kerran kuussa.

Salojen kotona juodaan aitoa lehmänmaitoa. Jani Salo (vas.) on ollut tilan isäntänä kymmenen vuotta. Nina Salo tuli tilalle alun perin lypsäjäksi vuonna 2007. 6-vuotias Niklas ja 3-vuotias Daniel ovat neljättä polvea sukutilalla.

Jani ja Nina Salon omistama Vainon tila Mellolassa tuottaa noin 1,6 miljoonaa litraa maitoa vuodessa. Kahdensadan lehmän pihattonavetta on Etelä-Pirkanmaan suurimpia. Tila on keskittynyt täysin maidontuotantoon. Kaikki muut työt on ulkoistettu.

Salon suvulla tila on kolmatta polvea. Jani Salon isovanhemmat Aira ja Martti Salo ostivat tilan lapsettomalta pariskunnalta vuonna 1952 ja laajensivat kahden lehmän navetan kymmenelle lehmälle. Vuonna 1979 tila siirtyi sukupolvenvaihdoksessa Janin vanhemmille Raija ja Timo Salolle, joiden aikana lehmäluku kasvoi 35:een.

39-vuotiaalle Jani Salolle kotitilan jatkaminen on ollut aina itsestään selvää, mutta isännän saappaisiin hän joutui hyppäämään odotettua aiemmin. Jani perusti isänsä kanssa maatalousyhtymän vuonna 2005, mutta jo vuotta myöhemmin tila siirtyi kokonaan Janille isän menehdyttyä imusolmukesyöpään 51-vuotiaana.

Kolme laajennusta kymmenessä vuodessa

Jani Salo on laajentanut navettaa kymmenen vuoden aikana kolme kertaa. Lehmistä huolehtii kuusi ukrainalaista työntekijää, joista neljä asuu tilalla.

Ninan ja Janin työpäivät muodostuvat toimistotöistä, asioiden organisoinnista ja neuvotteluista. Nina huolehtii työntekijöistä, suunnittelee työajat, seuraa lehmien tilannetta ja vastaa koelypsyistä. Janille kuuluvat talousasiat, ostot, paperityöt ja peltoihin liittyvä suunnittelu.

Vainion maitotilalla karjasta huolehtii kuusi ukrainalaista työntekijää. Palaveriin ovat kokoontuneet Vitalii Lopokha (oik.), Vasyl Guchenko, Inna Ishchenko, Nina ja Jani Salo, Vasyl Bilenkyi ja Oleksandr Astapenko. Vasyl Bilenkyi on opiskellut kotimaassaan eläinlääkäriksi. Tilalla hän toimii kotitilasiementäjänä.

– Myös kouluttautuminen on erittäin tärkeää nykypäivänä, kun tilanteet muuttuvat. Antoisinta on kollegoiden tapaaminen. Niistä oppii eniten, Jani sanoo.

Salot käyvät myös myymässä ternimaitoa Reko-lähiruokarenkaan asiakkaille Lempäälässä, Viialassa ja Urjalassa. Lauantaisin tilalla myydään raakamaitoa.

Karjalle ruokaa naapurien pelloilta

Jani Salon mukaan tilan kehittäminen ei ole mahdollista ilman yhteistyökumppaneita. Se on tärkeää senkin takia, että tilan 50 hehtaaria eivät riitä tuottamaan ravintoa koko karjamäärälle. Ruohoa tuotetaan naapurien pelloilla, myös rehuvilja ostetaan naapureilta ja navettalaajennukset kolmessa polvessa on rakennettu samalta naapurilta ostetulle maalle. Tilan hiehotkin kasvavat naapurin navetassa.

Tilan omien peltojen muokkaus ja kylvö on ulkoistettu, kuten myös rehunkorjuu ja lietteenajo. Jani huolehtii ainoastaan apulannan levityksestä. Kaupat ovat tärkeitä tavarantoimittajia ja pankki investointien rahoittaja.

– Myös viranomaiset ovat tärkeitä, koska byrokratia vaatii paljon työtä, lupia ja tarkastuksia. Tarkastajat tekevät työtään ja noudattavat sääntöjä, mutta tuntuu siltä, että sääntöjä keksivät henkilöt, jotka eivät ole nähneetkään lehmää tai traktoria, Jani huomauttaa.

Kolmen tunnin lypsyurakka

Jani Salon mukaan maitotilan toiminnan on oltava tehokasta, jotta se on kannattavaa. Salojen tavoitteena on pidentää lehmien elinikää ja sitä kautta lisätä tuotosta. Janin ja Ninan mukaan

Vainion tilalla on viimeisen vuoden aikana syntynyt 199 vasikkaa.

ensiarvoisen tärkeää on huolehtia karjan hyvinvoinnista.

– Lehmiä täytyy rakastaa, tai muuten on parempi laittaa hanskat naulaan.

Eläinlääkäri Jouko Jakala Urjalasta käy tilalla säännöllisesti kahden viikon välein. Käynneillä hoidetaan useimmiten lehmien hedelmällisyysasioita ja sarvien poistoja.

– Ennen eläinlääkäri soitettiin tilalle, kun lehmä oli sairas. Meillä eläinlääkäri käy, jotta eläin ei sairastuisi, Nina sanoo.

Tilalla on siirrytty kahdesta lypsystä kolmeen lypsykertaan päivässä, mikä Salojen mukaan parantaa lehmien utareterveyttä. Aamulypsy on kello viisi, päivälypsy yhdeltä ja iltalypsy yhdeksältä. Lypsyasemalle mahtuu kerrallaan 20 lehmää. Lypsyyn kuluu aikaa noin kolme tuntia. Tila myy maidon orimattilalaiselle Ruhan Meijerille.

Maitotilojen talous on kriittinen

Jani Salon mukaan monella maatilalla eletään vaikeita aikoja. Maitotilojen talousvaikeuksien taustalla on maitokiintiöiden poistosta seurannut maidon ylituotanto Euroopassa sekä Venäjä-pakotteet.

– Maitotiloja tulee tippumaan kiihtyvällä vauhdilla, jos tilanne ei parane. Sanotaan, että tämä on tulevaisuuden ala, mutta tästä päivästä selviäminen on haastavaa. Tulevaisuuteen on pakko luottaa, jos meinaa jatkaa.

Kira-koira käy välillä "pitämässä jöötä" lehmille. Kira on lapinkoiran ja rottweilerin sekoitus.

Salot ovat mielestään tehneet omalla tilallaan kaiken voitavan.

– Aina voi löytää uuden tien, mitä pitkin pääsee eteenpäin. Maidonhinnasta ei saa masentua, Nina sanoo.

Jani Salo ei ole koskaan katunut ratkaisuaan jatkaa tilanpitoa, mutta hän myöntää miettineensä homman järjellisyyttä.

–  Opiskelijana tienasin tietokonehommista enemmän kuin maitotilasta jää tällä hetkellä käteen. Silti olen jostain syystä aina halunnut olla tilallinen.

Haaveena maisterin paperit

Jani Salo asui ennen paluutaan kotitilalle kymmenen vuotta Helsingissä. Urjalan lukion, armeijan ja lyhyen ammattikorkeakouluvisiitin jälkeen hän lähti opiskelemaan maa- ja metsätaloustieteitä Helsingin yliopistoon. Helsingissä asuessaan hän teki myös kotisivuja oman yrityksensä nimissä muun muassa Agrimarketille. Tietokoneista Jani innostui jo ala-asteikäisenä saatuaan Commodore 64:n.

Kotisivujen tekemisen Jani jätti otettuaan kotitilan ohjat isänsä jälkeen. Tietotekninen osaaminen on nykyisin pelkästään oman tilan käytössä. Tietokone seuraa muun muassa navetassa lehmien lypsyä ja ohjaa eläinten ruokintaa.

Jani haaveilee jatkavansa vielä jossain vaiheessa opintoja kandista maisteriksi.

– Lehmäni eivät lypsäisi litraakaan enempää, vaikka yksi kirjain tutkinnossani muuttuisi. Mutta sen verran se kuitenkin kaihertaa, että ehkä vien jonain päivänä maisteriopinnot päätökseen.

Pianonsoitonopettaja tuli lypsäjäksi

Vajaan 300 000 asukkaan Tšerkasysta Keski-Ukrainasta kotoisin oleva Nina tuli Vainion tilalle lypsäjäksi vuonna 2007. Hän on opiskellut kotimaassaan pianonsoiton opettajaksi sekä yliopistossa maatalouden kansainvälistä kaupankäyntiä. Yliopiston kautta järjestyi myös työpaikka Suomesta. Nina ei ole kotoisin maatilalta, eikä hänellä ollut lypsykokemusta, kun hän tuli Kylmäkoskelle.

– Nina oli pianonsoitonopettaja ja minä Helsingistä tullut nörtti. Istuin usein tietokoneen vieressä tai lypsin lehmiä. Emme olleet lähtökohdiltamme todennäköiset isäntä ja emäntä, mutta siitä kaikki lähti, Jani toteaa.

Nina Salo on koulutukseltaan myös pianonsoitonopettaja. Nina sai pianon joululahjaksi vuonna 2015.

Nina ja Jani vihittiin 11.11.11. Viisivuotishääpäiväänsä he viettivät marraskuussa Ikaalisten kylpylässä. Perhe on kasvanut kahdella pojalla, Niklas on kuusi ja Daniel kolme vuotta.

Salojen kotona puhutaan suomea, ukrainaa ja englantia. Nina hän puhuu pojilleen ja tilan työntekijöille ukrainaa ja pojat äidilleen suomea. Jani ja Nina käyttävät keskenään sekä englantia että suomea.

– Kaikki muut tällä tilalla ymmärtävät toisiaan yhdellä kielellä paitsi minä. Olen toki oppinut muutamia asioita ukrainan kielellä. Ensimmäiseksi opin lauseen ”Hto doit zavtra?”, "Kuka lypsää huomenna?", Jani kertoo.

Maitotankkiin mahtuu 14 000 litraa maitoa. Maitoauto käy tyhjentämässä tankin joka toinen yö.

Vainion tila siirtyi Salon suvulle 1950-luvulla, jolloin Jani Salon isovanhemmat ostivat tilan. Kuvassa näkyy vanha kahden lehmän navetta, jonka tilalle isovanhemmat rakensivat uuden navetan kymmenelle lehmälle. Ilmakuva on vuodelta 1960.

Vainion maitotila ilmasta kuvattuna syksyllä 2015. Jani Salo on laajentanut navettaa kymmenen vuoden aikana kolme kertaa. Kuva: Suomen Ilmakuva Oy.

Navetan ruokintapöytä toimii Danielin ja Niklaksen pyöräleikeissä kiihdytyskaistana.

Tilan nuoret isännät, 3-vuotias Daniel ja 6-vuotias Niklas. Daniel on kiinnostunut maatalouskoneista ja Niklas tietokoneista.

Kira-koira käy välillä "pitämässä jöötä" lehmille. Kira on lapinkoiran ja rottweilerin sekoitus.

Salojen kuopus on kolmevuotias Daniel. Daniel on kiinnostunut maatalouskoneista.

Illan puolivälissä yleisölle tarjoiltiin iltapalaa.

Viialan kirkossa pidettäviä Entisten nuorten Majataloiltoja on järjestetty vuodesta 2010 lähtien. Majataloiltojen kantavana ajatuksena on järjestää toiminta siten, että myös lapsiperheillä on mahdollisuus niihin osallistua. Tämän vuoksi iltoihin kuuluvat kiinteinä osina pyhäkoulu sekä varhaisnuorten Backstage-klubi, joissa saattaa olla yhteensä jopa 20-30 lasta ja nuorta. Varttuneempaa väkeä Majataloiltoihin tulee yleensä noin 60-80 henkilöä.

Lapsille ja nuorille suunnatun ohjelman lisäksi Entisten nuorten Majataloiltoihin kuuluvat muun muassa musiikin esittäjä, puhujia, esirukouksia, yhteislaulua sekä yhteislaulua vetävä houseband, joka koostuu Akaan seurakunnan soitto- ja laulutaitoisista seurakuntalaisista ja kahdesta papista. Tilaisuuden puolivälissä nautitaan iltapala, jonka ovat loihtineet vapaaehtoiset seurakunnan jäsenet.

Vapaaehtoisuus näkyy Majataloilloissa muutenkin selkeästi. Majataloiltojen kantavia voimia ovat Akaan kirkkovaltuutettu ja Pohjoismaiden suurinta kristillistä nuorisotapahtumaa, Maata Näkyvissä -festareita, vetävä Juha Heinonen sekä hänen vaimonsa Maarit. Juhan tehtävänä on hankkia

Jukka Tolonen esiintyi syksyn ensimmäisessä Entisten nuorten majataloillassa.

iltoihin musiikkivieraat ja puhujat sekä soittaa lyömäsoittimia housebandissa, Maarit puolestaan tekee Entisten nuorten Majataloiltojen julisteet, touhuaa keittiössä ja hoitaa esirukouspyynnöt. Yhdessä kaksikko yleensä myös juontaa illat ja jakaa julisteet Viialan ja Toijalan kauppoihin.

– Tiimityötähän tämä kuitenkin on. Meillä on hyvä porukka, joka näitä iltoja järjestää. Mukana ovat esimerkiksi Mantereen Markus ja Joni Hietala, joka valitsee laulut ja tekee powerpointit iltaa varten, Juha ja Maarit kertovat.

Entisten nuorten Majataloiltaa järjestävä porukka vaihtelee hiukan, mutta yleisemmin paikalla ovat muun muassa Leena Mantere, Tero Kuparinen, Jenni Leppänen, Pekka Manninen, Minna Polus, Nina Kulhia, Virpi Lintunen ja Ali Kulhia.

Kaikki alkoi Israelista

Juhan mukaan Entisten nuorten Majataloiltojen ensisysäys tapahtui vuonna 2009 järjestetystä lapsiperheiden matkasta Israeliin, jota varten alettiin

Anita Ojalan mielestä Entisten nuorten majataloilloissa on lämminhenkinen ja kodikas tunnelma.

keräämään rahaa vuonna 2006.

– Järjestimme isänpäivälounaita ja muita tapahtumia. Mukana talkooporukassa oli Ali Kulhian lisäksi myös meille entuudestaan tuntematon Mantereen perhe. Sen kolmen vuoden aikana ja myös itse matkalla tutustuimme toisiimme ja tuttujen ihmisten kanssa oli helppo aloittaa Majataloiltoja. Tietysti vaihtuvuutta on ollut, vanhoja on lähtenyt pois ja uusia tullut tilalle, Juha kertoo.

Juhan mukaan Majataloiltojen tarkoitus on olla matalan kynnyksen tapahtuma, johon ihmisten on helppo tulla. Yleisön joukossa onkin usein ihmisä myös Akaan ulkopuolelta, esimerkiksi Urjalasta ja Iittalasta sekä myös vapaista suunnista ja muista kirkkokunnista.

– Illoissa on selkeä sisältö, evankeliumista nouseva sanoma sekä rento meininki. Illoissa ihmiset myös kohtaavat toisensa eri tavalla kuin esimerkiksi jumalanpalveluksessa. Työikäisille ja nuorille aikuisille tarjontaa on lopulta aika vähän, halusimme vastata myös siihen tarpeeseen, Juha pohtii.

Jokainen hoitaa oman hommansa

Kahdeksan kertaa vuodessa järjestettäviä Entisten nuorten Majataloiltoja on ehtinyt kertyä jo viitisenkymmentä, joten rutiinia iltoja järjestävälle tiimille on kertynyt runsaasti.

– Alkuaikoina pidimme joka kuukausi palaverin, jossa Majataloiltaa suunniteltiin, mutta se on jäänyt pois. Jokainen hoitaa oman hommansa, Maarit kuvailee.

Majataloiltojen järjestelyt alkavat yleensä pari viikkoa ennen itse tapahtumaa ja niitä hoidetaan oman työn ohessa.

Antero ja Anneli Kallio osallistuvat iltoihin aina kun pääsevät paikalle.

– Vaikka ennen tapahtumaa olisi väsynyt, on minulla joka kerta illan jälkeen hyvä fiilis ja sellainen olo, että olipa hieno tapahtuma. Antaessaan saa. Haluan myös palvella seurakuntaani ja antaa omat lahjani sen käyttöön, Maarit sanoo.

Juha kokee palkitsevaksi myös sen, että hän saa esitellä kotikirkkoaan ja kotiseurakuntaansa vieraileville esiintyjille, jotka monet ovat hänen ystäviään ja yhteistyökumppaneitaan jo vuosien takaa.

Lämminhenkisyys ja kodikkuus vetoavat

Sunnuntaina 18. syyskuuta Viialan kirkossa vietettiin Akaan seurakunnan järjestämää Entisten nuorten majataloiltaa, jonka teemana oli vapaus. Musiikkivieraana kuultiin Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin kitaristeihin kuuluvaa Jukka Tolosta. Tilaisuudessa Tolonen lauloi ja soitti flyygeliä, sillä nivelrikon vuoksi hän ei pysty enää soittamaan kitaraa.

Milla Heinonen (vas.) veti Entisten nuorten majataloillan Backstage-klubia nuorille. Paikalla olivat minka Hietala, Mariella Heinonen, Vilhelmiina Heinonen, Hilja Sihvonen ja Tyyne Sihvonen.

Syyskuun Entisten nuorten majataloilta veti Viialan kirkon noin puolilleen väkeä. Yleisön joukossa oli viialalainen Anita Ojala, joka on käynyt majataloilloissa muutaman kerran aikaisemminkin.

– Tulen näihin iltoihin aina kun pääsen. Täällä on erilainen tunnelma kuin jumalanpalveluksessa, täällä on vapaampaa ja täällä näkee sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät yleensä käy kirkossa, Ojala mietti.

Ojalaa paikalle houkuttaa myös seurakunnan oma bändi sekä se, että sanoma tulee helpommin lähestyttävässä muodossa. Myös lämminhenkisyys ja kodikkuus vetoavat Ojalaan.

– Täällä puhujat kertovat eletystä elämästä, puheet eivät ole niin tieteellisiä, ne tuntee omikseen paremmin, Ojala totesi.

Parasta ovat hyvät puhujat

Anneli ja Antero Kallio ovat käyneet Entisten nuorten majataloilloissa vuosikausia aina kun ovat paikalle päässeet. Anneli Kallion mielestä illoissa parasta ovat hyvät puhujat.

Maarit ja Juha Heinonen ovat Entisten nuorten majataloiltojen kantavia voimia.

– Täällä kuulee hyvää Sanaa, ja musiikkikin on mukavaa, vaikkakin joskus se on liian kovalla. Jukka Tolonen kuulosti oikein hyvältä, Anneli Kallio kertoi illan puolivälissä järjestetyssä kahvitilaisuudessa.

Majataloillan aikana myös perheen nuorimmille oli järjestetty ohjelmaa. Varhaisnuorten Backstage-klubia veti 18-vuotias Milla Heinonen. Hänen mukaansa Backstage-klubin idea on varhaiskasvatus ja kristillisen kasvun tukeminen.

– Me käymme täällä läpi päivän evankeliumin. Jos siitä tulee jotakin kysymyksiä, käsittelemme niitä. Lisäksi täällä on myös vapaata toimintaa kuten piirtämistä ja erilaisia pelejä, Heinonen sanoi.

Syyskuussa housebandin riveissä jammailivat Hulda Kulhia (vas.), Joni Hietala, Tero Kuparinen, Katja Lahti, Markus Mantere ja Ali Kulhia.

Anita Vihanto on pitänyt rihkamapuotiaan 22 vuotta.

Toijalan Valtatiellä sijaitseva Rihkamapuoti Anita on hämmästyttävä. Kahdessa tasossa olevaan pieneen liiketilaan on onnistuttu asettamaan näytteille valtava määrä tavaraa: kaupan hyllyt ovat täynnä leluja, naamiaistarvikkeita, puutarhavälineitä ja kodintarvikkeita, katosta roikkuu kristallein koristeltuja tuikkulyhtyjä huikea valikoima ja myös puodin lattiatila on kortilla tavarapaljouden ansiosta. Erilaisia tuotteita on myynnissä tuhansia.

Puotia pyörittävä Anita Vihanto on kaupanalan rautainen ammattilainen, sillä hän on työskennellyt kaupan parissa koko ikänsä. Omaa puotiaan Anita on pitänyt yhteensä 22 vuotta, joista 12 vuotta Valtatiellä ja sitä ennen kymmenen vuotta Yli-Rekolan talossa lähellä Kinon Taloa. Ennen oman yrityksen perustamista Anita työskenteli lisäksi 22 vuotta muissa kaupoissa.

– Yrittäjäksi minut sai ryhtymään se, että olin aina unelmoinut omasta kaupasta. Olin ollut aikaisemmin töissä Muovimaja -nimisessä paikassa. Kun Muovimajan omistajat perustivat Rihkamapuodin Kinon taloon sanoin heille, että sitten kun he lopettavat tarjoaisivat sitä minulle, Anita muistelee.

Löytyisikö hevosenlantaa?

Anita Vihannon kaupassa on valtava määrä tuotteita. Muun muassa erilaisia sisustustavaroita löytyy jokaiseen lähtöön.

Oman puodin pyörittämisessä Anitan mielestä parasta on omista asioistaan päättäminen, työn vaihtelevuus ja asiakkaat. Asiakkaat jäävätkin usein Anitan kanssa juttelemaan iloistaan ja murheistaan. Toisinaan heiltä on tullut varsin erikoisiakin tuotekyselyjä.

– Täällä kävi yhteen aikaan eräs mies, joka aina koetti keksiä jonkin sellaisen tuotteen, jota minulla ei olisi valikoimissa. Eräänä päivänä hän kysyi olisiko minulla myynnissä hevosenlantaa. Sanoin, että juuri nyt ei ole, mutta huomiseksi saan. Naapuri oli nimittäin tuonut sitä minulle marjapensaita varten, Anita nauraa.

Anitan kaupan asiakkaat edustavat kaikkia mahdollisia ikäryhmiä lapsista vanhuksiin. Myös miehiä ja naisia käy tasaisesti. Puodissa käy paljon vakioasiakkaita ja eräs suuri asiakasryhmä kesäisin on lomaansa viettävät ulkopaikkakuntalaiset.

– On hienoa, että täällä käy ulkopaikkakuntalaisia, sillä Toijalassa on kuitenkin aika hiljaista. Akaassa yrittämisen varjopuolia on se, että ihmiset lähtevät herkästi ostoksille Ideaparkiin. Monesti tänne tuleekin ihmisiä, jotka sanovat, että olen heidän viimeinen toivonsa löytää jokin tuote. Olisihan se mukavaa olla se ensimmäinen vaihtoehto, jonka puoleen käännytään, Anita tuumii.

Anita Vihannon rihkamapuodin hyllyt notkuvat tavaraa.

Puotia pitäessä aika kuluu nopeasti

Anitan työpäivä alkaa tavaroiden viemisellä kaupan ulkopuolelle, sillä hänellä on myynnissä esimerkiksi patsaita, jotka veisivät sisällä ollessaan turhan paljon tilaa. Illalla edessä on sama jumppa, mutta päinvastaiseen suuntaan. Anitan mukaan päivät kuluvat nopeasti asiakkaita palvellessa. Torstaisin liikkeen sulkeuduttua on edessä matka tukkuun hankkimaan lisää tavaraa myyntiin. Toisinaan Anita käy myös messuilla etsimässä uusia tuotteita.

– Yhtään lomaa en ole ehtinyt pitämään 22 vuoteen ja viikossa minulla on puolitoista päivää vapaata. Sairastaakaan ei saisi, mutta onneksi en ole sairastanutkaan. Ei tämä kuitenkaan rankaksi käy, täällä jokainen päivä on ilon päivä, Anita sanoo.

Rihkamapuodin entinen omistaja neuvoi aikoinaan Anitaa pitämään kaupassa laajan valikoiman tuotteita, sillä pelkästään esimerkiksi leluilla ei pärjää. Tuotteet Anitan puotiin valikoituvat lähinnä hänen oman intuitionsa ja makunsa mukaan, asiaan toki vaikuttavat myös asiakkaiden toiveet.

– Vahakankaitakin kun ostaa, olisi hyvä olla joku toinenkin ostaja, muuten tulee valittua sellaisia, joista itse pidän, Anita toteaa.

Anitan mukaan aika puotia pitäessä on mennyt niin nopeasti, että pian olisi aika etsiä työlle jatkajaa.

– Minulla alkaa ikä tulla vastaan ja mieskin on jo eläkkeellä. Mutta miten sitä sitten viihtyisi eläkkeellä, tulisiko elämään tyhjä tila, Anita miettii.

Noin vuoden Suomessa olleet somalinaiset Khadijo (vas.) ja Nafiso (oik.) ovat saaneet negatiivisen turvapaikkapäätöksen. Naiset jakavat toijalalaisen kerrostalokolmion seitsemän muun naisen kanssa. Habibo (kesk.) odottaa vielä päätöstään.

Olen viettänyt perjantaiaamun ja aamupäivän Toijalan vastaanottokeskuksessa Rautalassa.

Ennen lähtöäni piipahdan vielä kolmiossa, jossa asuu yhdeksän somalinaista. Asunnon ulko-ovessa on lappu, jossa lukee versaaleilla WOMEN ONLY. (VAIN NAISILLE).

Toijalan vastaanottokeskus osallistuu maahanmuuttoviraston eli Migrin HAPKE-pilottihankkeeseen, jonka tavoitteena on vastata paremmin väkivaltaa kokeneiden yksin saapuneiden turvapaikanhakijanaisten ja heidän lastensa erityistarpeisiin.

Menen asuntoon sosiaaliohjaaja ja sosionomi Maria Mäenpään perässä. Hän kysyy naisilta, sopiiko, jos toimittaja ottaa kuvia.

Naiset nyökyttelevät. Kurkistan verhojen raosta yhteen huoneeseen. Joku nukkuu ovensuussa. Toisessa makuuhuoneessa rukoillaan. Odotamme käytävällä.

Minut ohjataan yhteen makuuhuoneista, ja keskelle huonetta asetetaan tuoli: Istu, istu.

Somalialainen Khadijo on liukastunut ja murtanut jalkansa. Meillä ei ole yhteistä kieltä muutamaa sanaa enempää. Khadijo ja hänen huonetoverinsa Nafiso ovat saaneet maahanmuuttovirastolta negatiivisen turvapaikkapäätöksen. He ovat olleet Suomessa noin vuoden. Molemmat ovat valittaneet päätöksestä hallinto-oikeuteen. Huoneessa on hiljaista.

Entäs nyt?

–Valitamme päätöksestä, Nafiso vastaa hieman englantia puhuvan naisen välityksellä, kun toistan kysymyksen.

Khadijo ei sano mitään.

Entä sitten, jos valituskierroksenkin jälkeen päätös on negatiivinen?

Kukaan ei sano mitään. Viimein Nafiso sanoo, ettei voi palata takaisin Somaliaan.

– Ne ongelmat, joita pakenin, ovat yhä siellä. En voi mennä takaisin. Se on todella pelottavaa.

Kysyn, mitä he aikovat seuraavaksi.

– Jätin sinne yhdeksän kuukauden ikäisen vauvani, jotta pystyin itse pelastautumaan, Nafiso väistää kysymyksen.

Kaikkien huoneessa olevien naisten silmät ovat tulvahtaneet täyteen kyyneliä. Itku on äänetöntä. Yksi naisista silittää takkini hihaa ja kysyy, onko tämä ensimmäinen vastaanottokeskusvierailuni.

Ovensuussa joku sanoo:

–Hei, katso, täällä on yksi, joka on saanut turvapaikan! Positive, positive! naiset hymyilevät ja tyrkkäävät eteeni huivipäisen nuoren naisen.

Vastaaanottokeskukseen Toijalaan syntyi marraskuussa kolmas vauva. Syntymää juhlistettiin liputtamalla.

Elämä jatkuu

Ulkona lipputangossa roikkuu Suomen lippu. Vastaanottokeskuksen (vokin) johtaja Petteri Salakari on käynyt vetämässä sen aamun valjettua salkoon edellisenä päivänä syntyneen vauvan kunniaksi.

– Tänne syntyi eilen iltapäivällä tyttövauva, mutta silloin oli jo niin pimeää, ettei voinut enää liputtaa.

Vauva on Toijalan vokin kolmas, ja se saa kotiuduttuaan vastaanottokeskuksen henkilökunnan kierrätys- ja lahjotustarvikkeista kokoaman äitiyspakkauksen.

Hoivapalvelu Valkokulta on pyörittänyt vastaanottokeskusta Rautalasta vuokraamassaan kerrostaloyhtiössä vajaan vuoden ajan.

Akaalainen lähihoitaja Heidi Virtanen hoitaa perjantaiaamuna hetken Yosefia, Fatimea ja Muhammedia sillä aikaa kun lasten yksinhuoltajaäiti Alaa on poikansa Alin kanssa sairaalassa.

Asukkaita talossa on noin 130, joista pääosa on naisia ja lapsia. Suurimalla osalla perheistä on oma asunto, mutta muutamissa asunnoissa yksi perhe asuu makuuhuonetta ja toinen olohuonetta. Kouluikäisiä lapsia on yhteensä 19, joista seitsemän lasta on integroidussa luokassa Pappilan koulussa ja loput valmistavassa opetuksessa. Vastaanottokeskuksen asukkaat edustavat kymmentä eri kansalaisuutta.

Tampere vetää

Petteri Salakarin mukaan osa Toijalan vastaanottokeskukseen viime vuonna saapuneista turvapaikanhakijoista on palannut vapaaehtoisesti kotimaahansa, pääasiassa Irakiin. Osa asukkaista on tällä välin saanut myönteisen ja osa kielteisen päätöksen.

– Päätöksen jälkeen on 60 päivää aikaa lähteä eteenpäin. Ne, jotka ovat saaneet positiivisen päätöksen, ovat lähteneet täältä Tampereelle, Petteri Salakari kertoo.

Salakari toivoisi ihmisten integroituvan paremmin Akaaseen.

– Vaikka meillä on ollut paljon vapaaehtoisia porukoita ja urheiluseuroja järjestämässä asukkaille erilaista mukavaa toimintaa, vielä tarvittaisiin jämerämpiä keinoja, jotta ihmiset pääsisivät osaksi akaalaista elämää.

Salakarin mukaan yksi keino voisi olla vierailujen tai työharjoittelun järjestäminen akaalaisiin yrityksiin.

–Lapsethan verkostoituvat ja tutustuvat toisiinsa luontevasti jo koulussa, mutta perheettömien aikuisten kohdalla se on vaikeampaa, Salakari sanoo.

Taiga Mohammad Zarif (oik.) ja Nilofar Han Ako (kesk,.) Afganistanista sekä Nazhat Al-Nazel (vas.) Irakista opiskelevat suomea opettaja Maria Pantin johdolla kolme tuntia viikossa.

Vastaanottoraha on vastikkeellista

Toijalan vastaanottokeskus työllistää 14 ihmistä, jos mukaan lasketaan myös toimitusjohtaja Riikka Salakari, keskuksen johtaja Petteri Salakari sekä kaksi suomen kielen opettajaa. Sairaanhoitaja ja sosiaaliohjaaja pitävät vastaanottoaan huoneistossa, jossa on myös vokin luokka- ja kerhohuone.

Ohjaajat ja lähihoitajat tekevät töitä kahdessa vuorossa, myös viikonloppuisin. Asukkaat elävät omaa elämäänsä asunnoissaan, mutta heidän pitää osallistua maahanmuuttoviraston määräämiin velvollisuuksiin: työtehtäviin ja kielenopetukseen.

Työtoimintaa ovat muun muassa jokapäiväiset rappujen ja pihan siivoamiset, satunnaiset kaatopaikkakäynnit tai vaikkapa lastenhoitoapu.

– Jokaiselle asukkaalle on jaettu lukujärjestys, josta he näkevät, missä heidän pitää kulloinkin olla, tamperelainen ohjaaja Maaria selvittää jakaessaan kertakäyttöhansikkaita ja siivousvälineitä siivousvuorossa oleville asukkaille.

Vastaanottorahaa maksetaan yksin asuvalle noin 300 euroa kuukaudessa. Toijalan vastaanottokeskuksen asukkaat ostavat ja laittavat itse ruokansa. Sellaisissa vastaanottokeskuksissa, joissa asukkaille tarjotaan ruuat, yksin elävän vastaanottoraha on noin 90 euroa kuukaudessa.

Viereisessä huoneessa opiskellaan ahkerasti suomea tamperelaisen opettajan Maria Pantin johdolla.

– Opettaja on tosi hyvä, afganistanilaiset Taiba Mohammad Zarif ja Nilofar Han Ako sekä irakilainen Nazhat Al Nazel kehuvat suomeksi.

Paperittomuus lisääntyy?

Viime vuonna Suomeen tuli  yhtäkkiä noin 30 000 ihmistä. Heistä noin 3 000 oli alaikäisiä. Aiemmin alaikäiset turvapaikan hakijat saivat lähes sataprosenttisesti luvan jäädä, mutta tänä vuonna myös alaikäiset tai ilman vanhempiaan Suomeen tulleet alaikäiset ovat joutuneet palaamaan takaisin Irakiin, Afganistaniin ja Somaliaan.

Maahanmuuttovirasto totesi toukokuussa, että edellä mainittujen valtioiden turvallisuustilanne on parantunut ja lakkasi myöntämästä turvapaikkoja näihin valtioihin humanitaarisen suojelun perusteella.

–Tilanne ei ole lopullinen, sillä asiasta on hallinto-oikeuden ennakkopäätös, jolla hallinto-oikeus kumosi maahanmuuttoviraston tekemän karkotuspäätöksen, edustaja Jukka Kursula selvittää.

Maahanmuuttoviraston uusi, Irakia, Afganistania ja Somaliaa koskeva lähtömaaraportti valmistuu vuodenvaihteessa. On mahdollista, että maahanmuuttovirasto joutuu perumaan jo tekemiään karkotuspäätöksiä, jos maiden turvallisuustilanteen katsotaan heikentyneen tämänkeväisestä.

– Tulijoiden joukossa on ollut joitakin feikkaajia ja kiertolaisia, mutta kyllä suurin osa on ollut hädänalaista porukkaa. Kyllä sen ihmisestä näkee, Jukka Kursula painottaa.

Kursula uskoo nykytilanteen vain lisäävän paperittomien ihmisten määrää Suomessa.  Heitä on jo paljon, vaikka Salakarin mukaan monet lähtijät myös jättävät Suomen ja poistuvat maasta Haaparannan kautta muualle Eurooppaan.

Teini vastaa

Jukka Kursula on saapunut aamulla Akaaseen selvittämään 15-vuotiaan syyrialaispojan tilannetta.

Edustaja on käräjäoikeuden määräämä henkilö, joka käyttää alaikäisten lasten asioiden hoitamisessa huoltajan äänivaltaa. Hän muun muassa allekirjoittaa passi- ja pankkitilihakemukset. Ilman vanhempiaan Suomessa olevien ja turvapaikan saaneiden lasten sijoittaminen on tällä hetkellä ely-keskusten vastuulla.

– Jos viime vuonna Suomi kamppaili tulijatulvan kanssa, niin tällä hetkellä kaaos on alaikäisten kohdalla, joille ei ole perheryhmäpaikkoja, Kursula sanoo.

Sosiaaliohjaaja Maria Mäenpää ja Petteri Salakari kertovat Kursulalle, että vuosi sitten Syyriasta Suomeen tätinsä ja muiden sukulaistensa seurassa saapunut 15-vuotias poika on yön aikana pakannut vähäiset tavaransa ja häipynyt. Pojan sukulaiset ovat saaneet Dublinin sopimukseen perustuen karkotuspäätöksen, sillä heidän sormenjälkensä ovat löytyneet Saksasta.

Tapaamisen aikana Petteri Salakari saa karkulaiseen yhteyden WhatsApp-viestillä.

– Hän on Hervannassa ja matkalla kohti eteläistä Suomea, Salakari kertoo.

Pari puhelua myöhemmin selviää, että pojalle voisi järjestyä paikka seuraavalla viikolla avattavasta keskisuomalaisesta perheryhmäkodista. Huoneessa toivotaan, että Suomen passi houkuttelisi syyrialaispojan pian takaisin Akaaseen.

Irakilaisperheen Mohammed (vas.) ja Muruj sekä tytär Zina (vas.) osallistuivat perjantaina kurssille, jolla käsiteltiin suomalaiseen yhteiskuntaan liittyviä asioita. Zina on ystävystynyt vastaanottokeskuksessa asuvan Tugan (kesk.) kanssa.

Kulttuuria kellarissa

Vokissa seitsemän viikkoa työskennellyt akaalainen lähihoitaja Heidi Virtanen pitää vastaanottokeskuksen asukkaille pakollista maahanmuuttoviraston kulttuurikurssia, jonka tarkoitus on perehdyttää heitä suomalaiseen yhteiskuntaan: lakeihin, kulttuuriin ja tapoihin.

Kuulijoista suurin osa on ollut Suomessa jo vuoden. Arabian kielen tulkki Karar Serifi kääntää keskustelua puolin ja toisin.

Vaikka Virtanen selittää esimerkin avulla, että kunniaväkivallalla tarkoitetaan aikuisten välistä kontrollointia, käsite lienee ryhmäläisille vieras. Keskustelijat innostuvat puhumaan lasten kotiintuloajoista.

Läsnäoloni häiritsee aiheessa pysymistä. Kaikki paikalla olijat eivät halua nimiään tai kuviaan lehteen.

–Etkö sinä median edustajana voi tehdä jotain? Saako turvapaikan, jos osaa suomea? Eikö se riitä, että teimme hengenvaarallisen matkan kumilautalla? Karar Serifi tulkkaa kysymysryöppyä.

Vastaan kirjoittavani juttua vastaanottokeskuksen arjesta sata vuotta täyttävään paikallislehteen – sanomalehteen, joka on vuoden vanhempi kuin Suomen itsenäinen valtio.

Emilia Kukkalan mielestä toimittajien olisi hyvä myöntää sidonnaisuutensa ainakin itselleen.

Toimittaja ja kirjailija Emilia Kukkala istuu Toijalassa ravintola Leskirouvan pöytään torstai-iltapäivällä 24. marraskuuta. Hän on palannut entisille kesätyötanhuvilleen kertomaan Luokkavallan vahtikoirat -kirjasta, jonka hän kirjoitti yhdessä Pontus Purokurun kanssa. Kirjan alaotsikko on: Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä.

Haastattelun jälkeen Kukkala jatkaa matkaansa Tampereelle. Vuorokausi myöhemmin Ylen toimittaja lähettää sähköpostilla kommenttipyynnön pääministeri Juha Sipilälle. Samana iltana Sipilän vastausaalto vyöryy Ylen toimittajalle ja vastaavalle päätoimittajalle.

Pääministeri Sipilän lähettämistä kansalaiskommenteista ja hänen omista kommenteistaan sekä Ylen reaktiosta niihin käynnistyi mediaa, politiikkaa ja sananvapautta ravisteleva ketjureaktio, jollaista ei 99-vuotiaassa Suomessa ole nähty.

Kun Emilia Kukkalan pohdintoja vallasta ja sen vahtikoirista kuuntelee sanelukoneesta viikkoa myöhemmin, on vaikea uskoa, että Kukkala puhui ennen kuin Sipilä kirjoitti.

– Olimme kaverini kanssa keränneet pitkään lehtijuttuja ja puhuneet toisillemme, että katso nyt, tämä on ongelma. Tiettyjen näkökulmien toistuminen ilman, että niitä haastetaan tai niille päästetään haastajia ääneen. Tai jos päästetään, niin esitetään ehkä vähemmän vakuuttavina, Kukkala avaa ja jatkaa.

– Ne, kenellä muutenkin on valtaa, saavat kyllä ihan varmasti äänensä kuuluviin. Ne taas, jolla on kaikkein vähiten, niiden ei edes kannata. Monesti on kysymys hengestä tai vähintään maineesta tai jaksamisesta. Ne ovat hirveän erilaiset lähtökohdat, mistä kukakin lähtee mediapeliin ja kuka siitä hyötyy.

Emilia Kukkalan mukaan aika harvat loppujen lopuksi hyötyvät.

– Eihän se ole edes vallankumouksellinen väite, että median tehtävä on tuottaa suostumusta ja legitimiteettiä vallitsevalle järjestelmälle, oli se milloin mikäkin. Kyllä mediatutkijat ja yliopisto-opettajat sen tietävät. Ja kyllähän toimittajatkin sen tietävät, suurin osa. Siksi me olemmekin niin kyynisiä, Kukkala nauraa.

Halpa sisältö vie arvovaltaa

Tampereen yliopistossa opiskellut Emilia Kukkala oli Akaan Seudun kesätoimittajana vuonna 2009. Vuonna 2013 hän valmistui maisteriksi ja on ollut töissä enimmäkseen Kansan Uutisissa ja ammattiyhdistyslehdissä.

Tampereella Kukkala oli opiskeluaikana vasemmistoliiton varavaltuutettu. Sittemmin hän jätti politiikan mutta ei vasemmistolaisuutta. Osittain siksi Kukkala halusi myös kirjoittaa kirjan eliitin ja median symbioosista.

– Kävimme töissä monesti päivän lehdet läpi luimme juttuja siitä, miten remontoidaan porealtaita kämppään ja otetaan vastasyntyneestä satojen eurojen muotokuvia. Se maailma, mikä levittäytyi eteen ja oli normi, oli aika toista kuin se, mistä me teimme Kansan Uutisiin juttuja ja miten me elimme, vaikka olimme kumpikin korkeakoulutettuja.

Se, mikä erottaa toimittajan ammatin monesta muusta, on Kukkalan mielestä indoktrinaatio eli normaalin tuottaminen ja iskostaminen lukijaan, katsojaan ja kuulijaan.

– Vallan käyttäminen ja sen kohtaaminen ja että tunnet sen, kenen elämään se vaikuttaa ja yleensä ei kovin positiivisesti. Se on se roolitasapainottelu, että olisi itselleen rehellinen siinä, kenestä kirjoittaa ja tekisi vielä työnsä hyvin. Kai kirja on jonkinlainen yritys purkaa sitä.

Kukkalan ja Purokurun kirjassa toistuu ajatus siitä, että journalistinen tuotos ei voi olla koskaan vapaa sen tekijästä. Kuvittelevatko journalistit kuitenkin yhä, että näin olisi?

– Kyllähän monesti ihan julki lausutaan, että pystyn olemaan objektiivinen. Puhutaan ikään kuin ihanteiden kautta. Ehkä toimittajat ovat aika idealisteja, ja on hyvä, että on ideaaleja, mutta minä luulen, että se on yksi sokea piste.

Kirjaan haastatelluista toimittajista moni totesi Kukkalan mukaan, että he ovat oppineet tarkkailemaan neutraalisti ja tasapuolisesti.

– Sitten saatetaan sanoa loppuun, että no minä olen sitä ja tätä ja tuota, mutta ei oteta huomioon, että kun on sitä ja tätä ja tuota, se ohjaa kaikkea sitä, mitä havaitsee ikään kuin ulkopuolelta. Vähintä olisi myöntää sidokset itselleen, ja kyllä näistä ainakin osassa työyhteisöistä puhutaan.

Toimittajat voivat kirjoittaa uutisen uutisena ja oman mielipiteensä kommenttiin, kolumniin tai blogiin. Emilia Kukkalan mielestä viimeksi mainittujen tarpeellisuus ja vakuuttavuus on kahtalaista.

– Yhtäältä blogit toivat sen, että mieltäkin ollaan, vaikka toimittajia ollaan. Toisaalta olen lukenut paraatipaikoilta aika monta täysin tyhjänpäiväistä kolumnia. On sekin tietynlaista vallankäyttöä ja mielipiteiden luomista, että kirjoitan tässä nyt jostain. Yhtä puolueeton uutisen pitäisi olla ilman kommenttia tai blogia tai sen kanssa.

Blogeja kirjoittavat mediataloille myös monet muut kuin oma väki. Tämäkin ilmiö vaikuttaa Kukkalan mielestä kahdella tavalla.

– Media on joutunut luovuttamaan halvan sisällön vastapainoksi arvovaltaa. Mutta onhan sieltä tullut paljon hyvää. Monet tyypit ovat pystyneet paneutumaan asioihin vapaa-ajalla paremmin kuin toimittajalla on ollut aikaa ja mahdollisuuksia.

Riippumattomuuteen ja vallan käyttöön liittyen myös toimittajien poliittisia sidonnaisuuksia on välillä kaivattu ja kaivettukin julkisuuteen. Kukkalan mielestä poliittisen kannan kysely voi olla vähän absurdia, koska kaikki toimittajatkaan eivät äänestä vaaleissa ketään. Sen sijaan esimerkiksi vallakkaiden päätoimittajien tärkeiden osakeomistusten olisi Kukkalan mielestä hyvä olla julkisia.

– Toisaalta toimittajat eivät ole ainoa ryhmä, joka käyttää samankaltaisesti valtaa. Minulla tulee ensimmäisenä mieleen opettajat vielä vahvemmin, koska siellä puhutaan keskenkasvuisista.

Yksittäiset toimittajat edustavat ilmiötä

Luokkavallan vahtikoirat -kirja nostaa nimeltä esiin muutamia palkittuja ja kiitettyjä toimittajia kuten Ilta-Sanomien Ulla Appelsinin sekä Helsingin Sanomien Heikki Aittokosken ja Saska Saarikosken. Samassa yhteydessä kirja siteeraa palkintoraatien perusteluja, joissa kiitetään toimittajia maailman tarkastelemisesta persoonallisella tavalla, rohkeasta kantaaottavuudesta ja siitä, että heidän kirjoituksensa herättävät kiihkeää keskustelua.

Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ovat sitä mieltä, että Appelsinin, Aittokosken ja Saarikosken teksteissä on paljon synkkiä ja äärimmäisiä kärjistyksiä, vihoviimeisiä kliseitä ja konservatiivisia keskustelukortteja.

– Ei mielestämme ole suurikaan ihme, että niin sanotun rivikansalaisen on vaikea erottaa "oikeaa" journalismia esimerkiksi MV-lehden propagandasta, kirjoittajat toteavat.

Kukkala sanoo, että toimittajia on kirjassa nostettu nimellä esiin ilmiötä kuvaamaan ja siksi, että juttuja on vaikea erottaa toimittajista.

– Emme seuranneet ketään tyyppejä, vaan he pomppasivat aina esiin, mitä voi olla vaikea uskoa. Monesti jää huomaamatta, että toimittaja sanoo, että minä vaan kuvasin tämän asian, eikä mietitä, että asian voi kuvata monella tavalla.

Emilia Kukkala toteaa Pontus Purokurun kanssa kirjoittamassaan kirjassa, ettei ole suurikaan ihme, että niin sanotun rivikansalaisen on vaikea erottaa "oikeaa" journalismia esimerkiksi MV-lehden propagandasta.

Kirjassa puhutaan myös juttujen kehystämisestä ja tarkoitetaan kielen termien ja tyylin lisäksi sitä, minkälaisella visuaalisuudella lukijoita ja katsojia houkutellaan. Kukkalan mielestä MV-lehden ja Magneettimedian kaltaiset julkaisut ovat onnistuneet kopioinnissa loistavasti.

– Rasistit ja nationalistithan pystyivät oikeasti vaikuttamaan mediakenttään, siirtämään sitä konservatiiviseen oikeistosuuntaan päin ja tuomaan tiettyjä termejä käyttöön. Se ei varmasti olisi ollut mahdollista, ellei se olisi eronnut otsikoiltaan ja tyyliltään niin vähän peruslööppikamasta.

Kukkala huomasi, että fiksut tyypit omassakin tuttavapiirissä alkoivat höyrytä.

– En tarkoita sitä, että minusta on ikävä kuulla, että kaverini on rasisti vaan sitä, mitä se tuottaa ja on tuottanut. Se on tuottanut Suomessa jo aikamoisia asioita. Kyllä toimittajat yksilöinäkin voisivat ottaa vastuuta siinä, että mitä helvettiä tässä nyt tehdään ja mitä tämä aiheuttaa ihmisille.

Itsesensuuria ja sisäistä vallankäyttöä

Emilia Kukkala uskoo, että myös taistelu yleisöstä keskellä taantumaa ja median käytön muuttumista on vaikuttanut siihen, miten isotkin talot juttunsa klikkijanossaan kehystävät.

– Varmasti. Ja ainahan taloudelliset ahdingot ovat liittyneet fasismin nousukausiin tavalla tai toisella. Kun medialla menee huonosti, voi käydä juuri näin, ja on käynytkin.

Myös me-persoonapronominin käyttö on Kukkalan mielestä tietoinen ratkaisu, kun yleisöä haalitaan oman näkemyksen taakse. Sana piirtää kuitenkin aina rajan tai rakentaa muurin.

– Luulen, että mitä korkeammalle hierarkioissa mennään, oli se sitten politiikassa tai journalismissa, sitä tiedostetumpaa se on. Esimerkiksi kansalaisuus läpäisee kaiken, ja kaikki opettaa sitä, että me ja ne. Me-henki on ihan kaunis asia, ei siinä mitään, mutta kun se yleensä vaatii ne toiset.

Valtaa käytetään myös mediatalojen sisällä. Sekä Ylen toimittajat että kollegat muista viestimistä ovat tuoneet julkisuuteen näkemyksiään siitä, kuinka pääministeri Sipilä on pyrkinyt vaikuttamaan suorasti tai epäsuorasti häntä koskevaan uutisointiin.

Luokkavallan vahtikoirissa Ilta-Sanomien toimittaja kertoo, kuinka kaikista jutuista tuntui tulevan samanlaisia sen jälkeen, kun ne olivat käyneet läpi päällikkötason käsittelyn. Toinen haastateltu toimittaja uskoi, että yksi tärkeimmistä vallankäytön ilmenemismuodoista on toimittajien tapa alistaa itse itsensä erilaisiin talutusnuoriin.

– Nämä alistamisen käytännöt toki tuotetaan siellä toimitusten arkisissa aamupalavereissa, editointiprosesseissa ja juttuideoiden pohdiskeluissa, haastateltu totesi.

Kolmannen toimittajan mielestä kiellot ovat vaivihkaisempia yhteisöllisiä normeja, jotka toimivat, koska "jos et suoraan ole yt-uhan alla, kaikki vaihtoehtoiset työpaikat ovat, ja pian voi olla sekin, jossa olet tällä hetkellä".

Paikallislehdellä on omat puheenaiheet

Luokkavallan vahtikoirat -kirja setvii suurten medioiden vallankäyttöä, mutta Emilia Kukkala nostaa mieluusti rinnalle myös havaintonsa paikallislehdistä.

– Kyllähän isoilla ja pienillä on periaatteessa samat mekanismit. Mutta paikallislehdissä hyvää on riippumattomuus siitä, että nyt meillä on tämä yksi päivän puheenaihe tänään tässä maassa ja kaikki keskittyvät siihen. Se tarkoittaa sitä, että porukka kokee, että he voivat vaikuttaakin asioihin. Kääntöpuolena on se, että ollaan riippuvaisia paikallisista ilmoittajista ja yrityselämästä.

Entä mielipidevaikuttaminen? Voiko paikallislehti ohjata vahvastikin poliittista päätöksentekoa tai muuta, mitä levikkialueella tapahtuu?

– Joskus voi tosi voimakkaasti. On ollut mielenkiintoista seurata uusimman ydinvoimahankkeen tiimoilta paikallislehtien kirjoittelua Pohjois-Pohjanmaalla ja toisaalta kuunnella paikallisten mielipiteitä ja sitä, miten aktiivista tiedottaminen eli pr-työ on ollut.

Onko paikallislehti sitten ostettavissa ydinvoimalan tai pienemmän hankkeen taakse helpommin kuin maakuntalehdet, Helsingin Sanomat tai Yle?

– En usko, että isommat olisivat sen riippumattomampia. Voi ajatella, että kyllähän nyt Yle ainakin, mutta sekin on täysin riippuvainen valtiosta. Kyllä se isäntä kaikille löytyy.

Enemmän kuin se, miten pelastetaan journalismi, Emilia Kukkalaa kiinnostaa, mitä tiedontuotannon muotoja tulevaisuudessa voisi olla.

– Toivon, että ne tulevat olemaan pieniä, paikallislähtöisiä ja omaehtoisia. Enkä tiedä, onko journalismi ratkaisu tiedonvälitykseen, koska se on niin naimisissa kansallisvaltioiden ja parlamentarismin synnyn kanssa. Ne ovat myös vahvoja ja vallakkaita mutta ehkä vähän samalla tavalla kriisissä. Ovatko nekään lopullisia ratkaisuja organisoitumisen tai järjestäytymisen ongelmiin? Kukkala pohtii.

Paperilehden ja kirjan loppua on povattu jo pitkään. Internetissä olevan tiedon kun sanotaan olevan kaikkien saatavilla ja sosiaalisen median kerrotaan tyydyttävän tiedonjanon. Mutta onko se nyt niin sosiaalista ja yhteisöllistä, kun perustetaan eri some-kanaviin ryhmiä, joissa jaetaan keskenään tietoa ja mielipiteitä ja kommentoidaan tai jopa kiusataan muita?

– Hyvä kysymys. Niin kauan kuin ihmisten pään sisällä ei tapahdu muutosta, miten ihmiset tai asiat muuttuisivat siitä, että ne siirtyvät uudelle alustalle? Esimerkiksi Twitterissä poliitikot ja toimittajat ja muutama missi ja urheilija taputtelevat toisiaan selkään. Kyllähän se on luonut uuden eliitin. Siellä ovat kärjessä ne, jotka ovat jo muutenkin, ja siellä ne buustaavat toisiaan, sanoo blogillaan julkisuuteen noussut ja ainakin toistaiseksi sosiaalisesta mediasta kokonaan poistunut Emilia Kukkala.

Hyvä trioa kuullaan Tarttilassa Paasian ateljeessa 16. joulukuuta.

Tarttilassa sijaitseva Paasian ateljee virittäytyy pikkujouluun ja loikkaa kansanmusiikin voimakolmikon kyytiin Hyvä trion Loistava-levyn julkaisukonsertilla 16. joulukuuta kello 19.

Hyvä triossa luova hulluus yhdistyy palavaan intohimoon, jolloin tuloksena on erityislaatuisia laulelmia, joissa ketkut prinsessat löytävät kaltaisensa kumppanin, kantarellit ja koivut syleilevät maailmaa sienirihmastoillaan, eikä vinksahtaneen vanhanpiian pakastimeen kannata kurkata.

Hyvä trio syntyi Kokkolassa vuonna 2006 Elina Lappalaisen, Ulla-Sisko Jauhiaisen ja Amanda Kauranteen ystävystyessä kansanmusiikin ammattiopintojen puitteissa. Trion soittimiston perustana on vahva laulun, konserttikanteleen ja kontrabasson yhteissointi. Lisäksi yhtyeen musisointia värittävät jouhikko, harmooni, munniharppu, perkussiot ja mandoliini.

Omien sävellysten ja sanoitusten rinnalla perinne on Hyvä trion temmellyskenttä, josta otetaan irti paitsi kaikki ilo myös sävyjen koko kirjo. Erilaisten sointien yhdistelmä kutoo sumuista maisemaa islantilaisten kvinttilaulujen alle, virtaa koskena karjalaisessa itkuvirressä ja purkautuu kikatuksiin virolaisen härkävasikan tarinassa. Musiikissa vuorottelevat hauskuus ja herkkyys, kaikki sata lasissa kaahaten.

14-vuotias Aki irrottelee koululla.

Toijalassa syntynyt laulaja, säveltäjä, sanoittaja ja soittaja Aki Pekka Antero Sirkesalo (1962–2004) ehti tehdä huikean muusikkouran.

– Hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi ja jolla riitti itseluottamusta, sanoo toimittaja Tero Heinänen Aki Sirkesalon Halutuimmat Nuottihistoriikki -kirjassa.

Aki Sirkesalo oli pienestä asti ulospäin suuntautunut ja aktiivinen. Jo neljävuotiaana hän ilmoitti säveltäneensä oman kappaleen, ensimmäisen ”rokkipiisinsä”. Siinä toistui kolme sanaa: Kun kun kun, vain vain vain, jos jos jos.

Harrastuksia riitti joka lähtöön.

– Kuusivuotiaana Aki kokeili taidemaalarin uraa. Hän maalasi aaltopahville sinisiä vuoria ja kaupitteli niitä naapureille. Hän sai myydyksi pari kappaletta kahden markan hintaan. Sen jälkeen hän totesi: Ei tämä taida kannattaa, muistelee äiti Eila Sirkesalo.

Aki Sirkesalo pelasi useita vuosia jalkapalloa nappulaliigassa. Jalkapallon lisäksi hän oli partiossa ja näytteli Toijalan nuorisoteatterissa ja Näyttämöllä. Vuonna 1978 hänellä oli rooli näytelmässä ”Neljä karvahattua”, joissa hänen lisäkseen näyttelivät Jukka Pitkänen ja Ari Kutila.

Neljä karvahattua -näytelmän sankarit Aki Sirkesalo, Jukka Pitkänen ja Ari Kutila.

Musiikkiharrastus alkoi 10-vuotiaana seurakunnan lapsikuorossa ja puhallinorkesterissa ja jatkui VPK:n torvisoittokunnassa. Myöhemmin trumpetti vaihtui kitaraan ja musiikki rockiin.

Aktiivinen nuorukainen kirjoitti päiväkirjaansa kantaa ottavia runoja. Hän oli syvällinen ajattelija ja pohtija, jonka runot huokuivat nuoren miehenalun maailmantuskaa, yhteiskuntakritiikkiä ja ironiaa. Päiväkirjassa on myös nuotitettuja sävellyksiä.

U-Puusta se lähti

Akin ensimmäinen orkesteri oli ylä-asteella perustettu U-Puu, joka esiintyi koulun tilaisuuksissa.

U-Puussa soittivat Ari Kutila, Harri Vierimaa, Arto Salonen ja Aki Sirkesalo. Se osallistui koulubändien SM-kisaan, tuli siinä kolmanneksi ja bändin demo soi Rockradiossa.

– Muistaakseni Rockradion Holle Holopainen oli jo silloin pannut merkille Akin ja sanonut, että tuosta pojasta tulee vielä jotakin, kertoo Eila Sirkesalo.

15-vuotiaana Aki Sirkesalo huomasi lehdestä, että Radion nuorisokuoro haki laulajia.

Siisti nuorimies rippikuvassaan.

– Aki oli vähän epävarma laulutaidoistaan, mutta kannustin häntä hakemaan ja hän pääsi sinne. Pari vuotta hän kulki Toijalasta junalla Helsinkiin harjoituksiin ja esityksiin, kertoo isä Touko Sirkesalo.

Eräänä vuonna Aki osallistui Nuorison taidetapahtuman alueelliseen karsintaan ja pääsi jatkoon.  Loppukilpailussa Kotkassa hän lauloi ranskaksi Jacques Brelin kappaleen Amsterdam.

Musiikki vie mennessään

Musiikin osuus Akin elämässä vahvistui vuosi vuodelta. Samaan aikaan kun hän kävi lukiota, hän opiskeli Oulunkylän Pop & Jazz opistossa. Koulu sujui loistavasti, vaikka läksyille ei paljoa aikaa jäänyt. Vanhemmilleen hän sanoi, ettei tarvitse lukea, kun kuuntelee tunnilla.

– Kielissä Aki oli hyvä, mutta matematiikassa hän ei pärjännyt ihan niin hyvin. Hän kirjoitti viisi ainetta ja kaikista laudaturin. Lyhyen matematiikan hän jätti kuulemma sen vuoksi kirjoittamatta, ettei ällärivi olisi mennyt piloille. Aki oli tarkka suomen kielessä ja analysoi mielellään muidenkin tekstejä, Eila Sirkesalo muistelee.

Viiden ällän ylioppilas.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Aki Sirkesalo lähti Jyväskylään opiskelemaan taidekasvatusta.

– Vuoden verran hän siellä oli. Sieltä Holle Holopainen pyysi häntä rockradioon töihin, kertoo äiti.

Pikkukaupungista maailmalle

Aki Sirkesalon seuraava bändi, Naamiot, soitti pikkukaupungin angstista rokkia. Vuonna 1984 se pääsi Rockin Suomenmestaruuskisojen finaaliin, mutta yhtye hajosi pian kisojen jälkeen.

Seuraavan bändin nimi oli Giddyups, jonka alkuperäisjäseniä olivat Akiboy eli Aki Sirkesalo, Raine Salo, Pete Lehtelä sekä Sauli Leppänen. Ensialbumille Salon tilalle tuli Sami Saari.

Sami Saaren Aki oli tavannut vuonna 1984, ja miehistä tuli paitsi bändikaverit myös elinikäiset ystävät.

– Aki oli Rockradiossa kesätoimittajana ja teki demobändeistä juttuja. Hän tuli Tampereelle, missä olin Oona-orkesterini kanssa esiintymässä Centrumin naisten alusvaateosastolla. Haastattelun jälkeen Aki kertoi, että hänen Giddyups-bändinsä kitaristi on lähtemässä ja kysyi, voisinko tulla tämän tilalle. Meitä yhdisti musiikki ja musiikin tekeminen, Sami Saari kertoo.

Toijalan silloinen kaupunginjohtaja Toimi Tähkävuori on erityisesti jäänyt Aki Sirkesalon vanhempien mieleen.

Giddyups vasemmalta Aki Sirkesalo, Pete Lehtelä, Sauli Leppänen ja Sami Saari.

– Kun Giddyupsilla ei ollut varsinaista harjoituspaikkaa, Tähkävuori antoi Sampolan avaimet Akille, ja bändi sai harjoitella siellä kaksi viikkoa ilmaiseksi, kertoo Touko Sirkesalo.

Giddyups teki kaksi levyä ja kiertueen Neuvostoliittoon vuonna 1989.

Keikkoja riitti

Vuosikymmenen vaihteessa Sami Saari ja Aki Sirkesalo jatkoivat uraansa Veeti & The Velvets -yhtyeessä, joka esitti neliäänistä a cappella -laulua. Saaren, Sirkesalon ja Veeti Kallion lisäksi yhtyeessä soitti ja lauloi Sasu Moilanen. Suosio oli suuri.

– Oltiin Veetin kanssa suutarissa töissä, mutta saimme potkut sieltä, kun sinne koko ajan tuli keikkatilauksia. Meillä oli kysyntää niin paljon, että oli jo pakko kieltäytyä keikoista. Nostimme hintaakin hurjasti, mutta ei se auttanut, Sami Saari kertoo.

Ihmeellisin keikka oli mainostoimiston pikkujoulussa.

– Soitimme neljä kappaletta ja saimme palkaksi koko sakille kahden viikon loman Teneriffalla.

Vuosina 1996–1997 Aki ja Sami Saari vetivät yhdessä TV1:ssä musiikkiohjelmaa Groovymeisseli.

– Aki oli kiltti, ahkera ja oikeudenmukainen mies, joka omistautui sekä musiikille että perheelleen, Sami Saari sanoo.

Radion musiikkitoimittajan töitä Aki Sirkesalo teki kaiken kaikkiaan kymmenen vuotta, ensin Rockradiossa ja sitten Radio Suomessa.

Huikea sooloura alkoi vuonna 1992

Aki Sirkesalo oli toukokuussa 2004 Jake Nymanin Sokkotreffien vieraana. Ohjelmassa hän kertoo musikaalisesta heräämisestään ja idoleistaan.

– Olen pikkupojasta alkaen ollut Jimi Hendrixin ihailija. Hän vaikutti minuun suunnattomasti, ja hänen musiikkinsa oli maagista. Toinen idolini oli Miles Davis, joka oli etevä sanankäyttäjä ja mielestäni musiikin Picasso. Myös Jim Morrisonin musiikki on koskettanut minua. Kun veljeni löysi halpahyllystä Nat King Colen levyn Just you, just me, en ymmärtänyt sitä. Myöhemmin totesin, että se oli mielipuolisen hyvä ja järisyttävän täydellinen, kertoo Sirkesalo.

Tunnetta löytyy.

Soolouransa Aki Sirkesalo aloitti vuosien 1992 ja 1993 vaihteessa. Ensimmäiset menestyskappaleet olivat vuonna 1995 julkaistut Hikinen iltapäivä ja Mustankipee. Seuraavana vuonna ilmestyivät  Naispaholainen ja esikoisalbumi Mielenrauhaa. Se nousi listojen kärkikymmenikköön ja ylitti kultalevyrajan.

Akin huikeasta muusikon urasta kertovat platina- ja kultalevyt sekä kaksi painavaa Emma-patsasta, jotka hän sai vuonna 1996 vuoden miestulokkaana ja vuoden levystä.

Samana syksynä ilmestyi Aika-albumi, jolla on muun muassa Seksuaalista häirintää -kappale.

Aki Sirkesalon kolmas albumi, Kissanelämää, ilmestyi syyskuussa 1998. Sen hittejä olivat Punatukkainen ja Kissanainen. Myös tämä levy myi kultaa.

Vuoden 2000 hitti oli Helena ja vuoden 2001 Enkeleitä onko heitä, joka saavutti viidennen sijan Suomen virallisella listalla. Levyllä olivat Senat sakaisin, Tule mun luo, Talismaani ja Kitara.

Aki Sirkesalon kokoelmajulkaisu Halutuimmat julkaistiin lokakuussa 2002, ja sillä ovat myös kappaleet Melkein onnellinen ja Toijalan takana.

Toijalan takana -kappale syntyi vuonna 2000 TV1:n Hotelli Sointu-ohjelmassa, jossa Sirkesalolle annettiin neljä tuntia aikaa tehdä kappale, joka kertoo lehdistä luetusta elämästä ja jossa esiintyy lause Toijalan takana ei ole paljon mitään.

Emmat tulivat vuoden levystä ja miestulokkaasta vuonna 1996.

Vuoden 2003 alussa Aki Sirkesalo julkaisi Lisa Nilssonin kanssa singlen Mysteriet. Seuraavana vuonna hän veti YLE:n TV1:ssä ohjelmaa Poppia kyydissä ja syksyllä 2004 ilmestyi  single Mullonikäväsua.

Keikoilla Aki Sirkesalon yhtyeenä oli Lemmen Jättiläiset.

Ennen lähtöään viimeiselle matkalleen Aki Sirkesalo oli ehtinyt muokata valmiiksi Sanasta miestä -levyn, joka omaisten suostumuksella julkaistiin helmikuussa 2005. Levy nousi välittömästi listaykköseksi ja myi nopeasti platinaa. Levy-yhtiö lahjoitti sen tuoton Plan Suomi -säätiölle.

Perhe oli kaikki kaikessa

Aki tutustui Johanna-vaimoonsa, kun he asuivat samassa opiskelijayhteisössä Helsingissä. Sampo syntyi vuonna 1996 ja Saana vuonna 2000.

Perhe oli Aki Sirkesalolle tärkeä, ja lasten syntyminen muutti hänen elämänsä perinpohjaisesti.

– Olen yrittänyt antaa aikaa perheelle, ja jos ura siitä kärsii, en ole varma haluanko tietää, mikä olisi ollut parempi vaihtoehto lasten kanssa olemiselle.

Aki Sirkesalon platina- ja kultalevyt koristavat Sirkesalojen kotia Toijalassa.

Aki Sirkesalo valittiin Vuoden toijalalaiseksi vuonna 1994. Samana vuonna Radiomafian kuuntelijat äänestivät hänet viidenneksi Turhin julkkis -kisassa ja City-lehden lukijat Halutuimmaksi vuodetoveriksi.

Aki Sirkesalo antoi tsunamille kasvot

Aki Sirkesalo oli jo lapsena kiinnostunut itämaista.

– Hän selaili tietosanakirjaa ja ilmoitti: Kuules äiti, kun minä kasvan isoksi, minä lähden Balille! Ja niin hän sitten lähtikin, monta kertaa. Myöhemmin hän kävi useamman kerran myös Jaavalla ja Thaimaassa, kertoo Eila Sirkesalo.

Aki Sirkesalo on sanonut löytäneensä tasapainon ja mielenrauhan nimenomaan Balilla.

Vuoden 2004 tapaninpäivänä 42-vuotias Aki Sirkesalo, hänen Johanna-vaimonsa ja heidän lapsensa Sampo ja Saana menehtyivät koko maailmaa järkyttäneessä tsunamissaThaimaan Khao Lakissa.

Perhe oli Aki Sirkesalolle työtä tärkeämpi.

Omaiset kotimaassa olivat pitkään epätietoisia siitä, miten perheelle oli käynyt.

– Uutiset olivat aivan liian optimistisia. Katastrofin suuruutta ei tiedetty. Ensimmäisten tietojen mukaan Khao Lakissa ei ollut sattunut mitään, koska mitään ei ollut kuulunut. Mutta siellähän se suurin tuho sitten oli. Puhelinlinjat olivat tukossa, ulkoministeriössä ei tiedetty. Lopulta soitto matkatoimistoihin paljasti tuskallisen totuuden, että Aki perheineen oli juuri Khao Lakissa, muistelee Touko Sirkesalo.

Tuska jatkui, ja kevät oli Johanna ja Aki Sirkesalon omaisille raskasta aikaa. Ensin kotimaahan tuotiin tammikuun lopulla Johanna, sitten Aki ja viimeisinä Sampo ja Saana.

Hautajaiset pidettiin myöhään keväällä Sirkesalon kotikirkossa Klaukkalassa, ja uurnat laskettiin myöhemmin Akaan hautausmaalle.

Sanasta miestä -levy julkaistiin postuumisti helmikuussa 2005.

Kuvat Eila ja Touko Sirkesalon arkistosta.

Mikseivät nuoret lue kirjoja? Ovatko kirjat liian tylsiä? Hyvin moni sanoo, että on lukenut vain kymmenen sivua ja lopettanut siihen. Mistä tämä johtuu? Eiväthän nuoret voi ajatella, että kirjat alkavat heti toiminnalla ja jännityksellä.

Kirjoja pitäisi lukea enemmän, varsinkin lasten ja nuorten, sillä se auttaa luovuudessa. Kirjojen lukemisessa oppii myös olemaan rauhassa.

Erään tutkimuksen mukaan kirjoja lukenut nuori hallitsee 50 000–70 000 sanaa. Nuori, joka ei lue, osaa vain 15 000. Eli toisin sanoen, jos ei lue, äidinkieli heikkenee.

Jos nuoret lukisivat kirjoja, he eivät olisi yhtä paljon netissä. Tietysti netissäkin pystyy lukemaan erilaisia e-kirjoja tai kuuntelemaan äänikirjoja, mutta se yleensä johtaa siihen, että mennäänkin pelaamaan pelejä tai katsomaan videoita.

Kirjoja pitäisi lukea myös sen takia, että jos ei ole tottunut keskittymään hiljaa kirjaan, ei osaa istua rauhassa tunnillakaan. Kirjoissa on kerrottu hyvin monia kansantarinoita ja niissä on kerrottu eri tavoilla, miten me voimme kuvastaa itseämme. Me voimme myös karata todellisuutta kirjojen avulla. Kirjat ovat lukemisen arvoisia. Meidän pitäisi kannustaa nuoria lukemaan!

Nina Routakangas

Toijalan yhteiskoulu, 8D

Jos roskiksia lisättäisiin, roskaaminen vähentyisi huomattavasti ja ympäristö pysyisi siistimpänä.

Pitäisitkö esimerkiksi suklaapatukan likaisen roskan taskussasi monta sataa metriä ennen kuin voit heittää sen roskikseen, vai kävelisitkö mieluummin sen kymmenen metriä, jolloin vastaan tulisi roskis, jonne voisit sen roskan laittaa?

Totta kai roskisten lisäämisestä tulisi kaupungille lisää kuluja, mutta loppujen lopuksi se, että olisi enemmän roskiksia, on halvempaa. Koska kun niitä olisi enemmän, ei niitä tarvitsisi koko ajan tyhjentää eikä kenenkään tarvitsisi olla koko ajan keräämässä muiden ihmisten roskia.

Tässä kärjistetty esimerkki tilanteesta, jotka vähenisivät: Pertti näkee maassa roskan, jonka joku on siihen heittänyt. Hänen on aivan pakko ottaa roskasta kuva ja jakaa se Facebookissa tekstillä ”taas ovat nuoret roskanneet, koko kaupunki peitetty roskilla”.

Jos roskiksia olisi enemmän, Pertin tai kenenkään muunkaan ei tarvitsisi huolehtia muiden roskaamisesta.

Vilma Renko

Toijalan yhteiskoulu, 8B

Elina ja Anni Kovero (vas.), Niina, Jalmari ja Miikka Pohjalainen, Susanna, Miia, Luka ja Juuso Käpylä, Erja ja Juuso Puha sekä Maria ja Ahti Haikonen (oik. takana) sekä Emmi Haikonen ja Emilia Puha kuuluvat Junkkarin leikkipuiston vakikäyttäjiin.

Kanervatien päässä, Toijalan Junkkarissa, sijaitsee yksi Akaan uusimmista leikkipuistoista. Kanervatie päättyy soratiehen, joka jatkuu pienenä polkuna metsää kohti. Yhtäkkiä maiseman keskellä vilkkuu pinkkiä, vihreää ja sinistä.

Junkkarissa asuva kahden lapsen äiti, Erja Puha on laittanut sanan kiertämään sekä naapurustossa että Facebookissa, joten paikalla on hieman tavanomaista monilukuisempi puistoporukka.

Osa lapsista leikkii iloisena metsän puolella; kivilohkareilla kiipeillään ja poluilla miekkaillaan. Äidit tarkkailevat silmä kovana pienimpiä taaperoita, jotka pyrkivät sinnikkäästi isompien perässä metsään.

Kaupungin työntekijät ovat jättäneet tiheähköä vesakkoa raivatessaan noin 15 senttimetrin mittaiset tyngät, eikä puistojengi ymmärrä miksi. Tynkiin kompastuu aikuinenkin helposti – ja pahin pelko on, että joku lapsista kaatuu pystyssä sojottavaan karaan kasvot edellä.

– Me ollaan aina täällä, mutta valoa saisi olla. Ei täällä oikein taskulampun valossakaan pysty leikkimään, Junkkari-aktiivi Maria Haikonen toivoo.

Turusta kolme vuotta sitten Akaaseen muuttaneen Haikosen perheen lapset, 5-vuotias Emmi, 4-vuotias Oona ja 1-vuotias Ahti toivovat puistoon yksinkertaista karusellia. Haikosen perheeseen kuuluu lisäksi 7-vuotias Sanni, joka on aamupäivällä koulussa.

Lumisena talvena Junkkarin puistoon pääsee hyvin, jos joku reipas on tarponut umpihankeen polun.

– Ihanne tietysti olisi, jos tuo tienpätkä talvella aurattaisiin, niin tänne pääsisi myös vaunuilla tai rattailla. Tai jos se olisi asfaltoitu, lapset pääsisivät tänne helpommin myös omilla pyörillään, 5-vuotiaan Miikan ja 2-vuotiaan Jalmarin äiti Niina Pohjalainen luettelee.

Terveydenhuoltoa ja päivähoitoa kiitellään

Vaikka Junkkarin porukka listaakin puiston pieniä puutteita, ovat kaikki yksimielisiä siitä, että Akaan terveyspalvelut ja päivähoito toimivat moitteettomasti.

– Vantaalla sai jonottaa terveysasemalla kuusi tuntia. Täällä pääsee puolta nopeammin – ja sekin vain pahimmassa tapauksessa. Soittoaikana pääsee aina läpi puhelimella myös neuvolaan, ja tämän saman olen kuullut myös muilta, 6-vuotiaan Juuson, 4-vuotiaan Miian ja 2-vuotiaan Lukan äiti Susanna Käpylä kiittelee.

Maria Haikonen puolestaan kertoo saaneensa uuden työpaikan, ja nuorimmaisen hoitopaikka järjestyi päiväkodista kahden viikon varoitusajalla.

– Jollei homeisia rakennuksia oteta lukuun, ei siis mitään valittamista. Rautalassa on ihanat hoitajat ja hyvä hoito, mutta tilat ovat homeiset. Jo ovella lyö vastaan sellainen tunkkaisuus. Ja siellähän hoidetaan kaikkein pienimmät lapset, Haikonen huokaa.

5-vuotias Emilia Puha ulkoilee usein Junkkarissa, missä kivointa on leikkiä kotileikkiä Emmin kanssa.

5-vuotiaat puistokaverukset Emmi Haikonen (vas.) ja Emilia Puha leikkivät mieluiten kotileikkiä.

Junkkarin puistossa on muun muassa keinut, hiekkalaatikko sekä kiipeilytelineen lisäksi myös hyviä kivilohkareita kiipeiltäväksi.

Helmi Hakonen (vas.) ja Julia Peltomäki lähdössä melomaan Toukola 3-rippileirillä.

Akaan seurakunta järjestää ensi vuonna näillä näkymin yhteensä kahdeksan rippikoulua. Niistä ensimmäiset, talvi-Toukola ja Kemiötunturilla järjestettävä tunturiripari, tosin alkavat jo joulunpyhien jälkeen. Muita vaihtoehtoja rippikoulun käymiseen Akaassa ovat neljä ensi kesänä leirikeskus Toukolassa järjestettävää rippileiriä, leirikeskus Kumpulan rippileiri sekä myös Kumpulassa pidettävä päivärippikoulu.

Vuonna 2002 syntyneiden kirkkoon kuuluvien ikäluokkaan kuuluu 204 nuorta, ja heistä 194 on ilmoittautunut riparille. Koulutuoimiston mukaan kahdeksasluokkalaisia on yhteensä 210.

– Kyseessä iso ikäluokka, sillä yleensä ilmoittautuneita on ollut noin 180. Nyt meillä on vähän vaikeuksia sommitella rippileirejä, niitä täytyy ehkä perustaa lisää, Akaan kirkkoherra Ali Kulhia kertoo.

Monissa seurakunnissa järjestettäviä iltarippikouluja ei Akaassa pidetä. Ali Kulhian mukaan syy siihen on se, että niitä ei koeta hyödyllisiksi.

– Iltarippikoulussa käsitellyt asiat eivät jää oppilaiden mieleen. Se on ihan kuin kaataisi vettä jonkun sellaisen niskaan, jolla on sateenvarjo. Oppilaat ovat ensin seitsemän tuntia koulussa, sitten

Aapo Haavisto (vas.), Salla Valtonen, Jenny Ahlman, Miitta Lepistö, Saara Lintunen, Annu Alatalo ja Perttu Järvinen olivat rippileirillä isosina.

he käyvät kotona ja tulevat rippikouluun. Porukka on liian väsynyttä siinä vaiheessa. Niissä ei ole myöskään sosiaalisa elementtejä, kuten yhdessä tekemistä, Kulhia kuvailee.

Aikuinen mukaan kirkkoon

Ripille pääsemiseen ei riitä pelkkä rippileirin käyminen, sillä opetus alkaa puolisen vuotta etukäteen tapaamisilla ja jumalanpalveluksiin osallistumalla.

– Jumalanpalveluksissa pitää käydä kuusi kertaa. Meille on tosin tullut sellainen erikoisuuus, että jos oppilas ottaa mukaan vanhempansa, isovanhempansa tai vaikkapa kumminsa, saa hän molemmista merkinnän. Aikuinenkin näkee siinä samalla mitä jumalanpalvelus on nykyään. Haluamme ottaa mukaan koko perheen ja panostaa esimerkiksi vanhempainiltoihin, Kulhia kertoo.

Kulhian mukaan systeemin positiivisiin puoliin kuuluu myös se, että mukana olevan aikuisen ansiosta supatus ja kännykän räpläys vähenee ja kirkkokäyttäytyminen rauhoittuu.

– Uskomme, että kolme tehokasta käyntiä jumalanpalveluksessa on parempi kuin kuusi käyntiä, joista oppilas ei välttämättä edes muista mitään, Kulhia kuvailee.

Karoliina Larmi (vas.), Helmi Hakonen ja Julia Peltomäki sovittelivat alboja.

Jumalanpalvelusten lisäksi riparilaiset osallistuvat myös esimerkiksi nuorten iltoihin ja konsertteihin.

– Rippikouluvihkossa on kolme sivua täytettävänä, eli kyllä niitä käyntejä riittää, Kulhia toteaa.

Isoskoulutuksessa 100 nuorta

Rippileirit ovat seurakunnalle merkittävä taloudellinen ponnistus, sillä rippileirien vetäjien palkat jyvitetään siten, että ne vievät noin 7,5-10 prosenttia heidän vuosityöajastaan. Vuodessa rippileirit maksavat seurakunnalle noin 126 000 euroa, jonka päälle tulevat vielä oman keittiön kulut.

Välillä riparilla leikittiin ja pelattiin pallopelejä.

Rippileirien järjestäminen on Akaan seurakunnalle suuri asia myös siinä mielessä, että pappien, nuorisotyönohjaajien ja osittain kanttoreidenkin kesälomat joudutaan järjestelemään riparien mukaan. Akaan seurakunnassa onkin tavoitteena vetää rippileirit mahdollisimman pitkälti vakituisen henkilökunnan voimin.

Isosia Akaan seurakunnalla ei ole vaikeuksia saada, sillä tämän vuoden isoskoulutukseen osallistuu peräti 100 nuorta.

– Eihän tuo määrä samaan kesään isosiksi mahdu mitenkään. Mutta riparilla on kivaa, siellä saadaan myönteinen suhtautuminen seurakuntaan ja uskonasioihin. Nuoret haluavat tulla uudelleen leirille, vähän kuin kertausharjoituksiin, Kulhia sanoo.

Rippileirin arki on oppimista, leikkiä ja Pokémoneja

Julius Mutanen (vas.), Eemeli Rantanen, Jerry Hänninen, Rasmus Alakahri ja Tero Kuparinen nuotionsytytyspuuhissa.

Akaan seurakunnan leirikeskuksessa Toukolassa järjestettiin 18.-26. heinäkuuta Toukola 3 -rippileiri, jonka vetäjinä toimivat lapsi- ja perhetyön diakoni Hanna-Mari Yogaswaran ja vt. kappalainen Tero Kuparinen. Leirille osallistui 25 nuorta. Leiriläisten konfirmaatiomessu pidettiin Viialan kirkossa 31. heinäkuuta.

Leiriläisten arkeen kuului oppituntien lisäksi monenlaista ohjelmaa, kuten pelejä ja leikkejä, makkaranpaistamista ja laulamista. Myös leirin isoset viihdyttivät iltaohjelmassa rippileiriläisiä muun muassa sketseillä. Leirille osallistunut Paavo Haapamäki kertoo viihtyneensä.

– Ihan hauskaa täällä on ollut, ainakin tekemistä on riittänyt. Olen tykännyt, Paavo tuumii.

Paavo kertoo olevansa rippileirillä siksi, että koko hänen sukunsa on käynyt rippikoulun.

– Se kuuluu meidän suvun perinteisiin. Ei tämä minulle mikään jättimäinen juttu ole, mutta on se kuitenkin aika tärkeä asia, että pääsee ripille, Paavo kertoo.

Paavon kaveri Jere Saarlampi puolestaan kertoo olevansa leirillä siksi, että kaikki hänen kaverinsakin päättivät lähteä leirille.

– Minulle tämä on vähän sellainen pois alta hoidettava asia, Jere toteaa.

Julia Peltomäelle, Karoliina Larmille ja Helmi Hakoselle rippileirille lähtö oli itsestäänselvyys. Asiaan vaikutti paljon se, että kaveritkin ovat leirillä.

Tyttöjen mielestä hauskinta Toukolassa on ollut kavereiden lisäksi isosten järjestämä iltaohjelma sekä pelit ja leikit. Myös oppitunneilta on asioita jäänyt mieleen.

– Olen oppinut täällä Jumalasta ja esimerkiksi Raamatun lukemisesta, Julia kertoo.

Kovan jätkän imago estää leikkimisen

Toukola 3 -rippileirillä isosina toimivat Aapo Haavisto, Salla Valtonen, Jenny Ahlman, Miitta Lepistö, Saara Lintunen, Annu Alatalo ja Perttu Järvinen. Leiri on isosille täyttä työtä, sillä riparilaisten oppituntien aikana he suunnittelevat päivän ohjelman sekä harjoittelevat iltaohjelman. Isosten velvollisuuksiin kuuluu myös leiriläisten silmälläpitäminen.

Isoset kertovat, että ohjelman vetämisessä on omat haasteensa, sillä joukkoon mahtuu sellaisiakin leiriläisiä, jotka eivät innostu peleistä ja leikeistä. Aapo Haaviston mukaan mieliala leviää porukassa herkästi.

– Joukossa on muutamia, joilla on ehkä vähän sellainen kovan jätkän imago. He eivät voi osallistua leikkeihin, jotta he eivät menettäisi sitä, Annu Alatalo pohtii.

Seitsemättä kertaa isosena toimiva Aapo kertoo, että hänet houkutti isoseksi omat hyvät rippikoulumuistot.

– Tälläkin leirillä on ollut kivaa, vaikka haasteitakin on ollut, Aapo  sanoo.

Neljäntenä päivänä hitsaudutaan yhteen

Tero Kuparisen mukaan jokaisella rippileirillä toistuvat samat kuviot.

– Ryhmä hitsautuu yhteen. Leirin neljäntenä päivänä yleensä se lopullinen käänne tapahtuu ja heistä tulee yhtenäinen porukka, Kuparinen kertoo.

Vaikka  rippileiri kokemuksena eroaa huomattavasti riparilaisten normaalista arkielämästä, ei arki kuitenkaan ole sen kauempana kuin lähin kännykkä.

– Öisin ja oppitunneilla kännykät laitetaan parkkiin, mutta vapaa-ajalla niitä saa käyttää. Nämä ovat niin paljon kännyköillä somessa ja yhteydessä vanhempiinsa, että reitti sinne normaaliin elämään on läsnä vähän liikaakin. Joskus menen viereen kyselemään, kun he pelaavat sohvalla Pokémonia, siitä pelistä olen jotakin onnistunut oppimaankin, Kuparinen nauraa.

Kuparinen toteaakin, että työn lisäksi rippileirien vetäminen on hänelle myös oppimiskokemus.

– En halua olla mikään leipäpappi. Oppiminen on sitä, että minäkin opin, se on vuorovaikutusta, Kuparinen toteaa.

”Mikä erottaa terroristin ja eteläpohjalaisen naisen? Terroristin kanssa voi neuvotella.”

Tämä urbaani legenda tulee mieleen, kun keskustelee Palvelualojen ammattiliiton PAMin järjestöjohtajan Niina Koivuniemen kanssa. Hän on yksi heistä, joka viivytti kuulun kilpailukykysopimuksen syntymistä ja pisti pääministeri Juha Sipilänkin (kesk.) käymään asian tiimoilta liittonsa hallituksessa.

Niina Koivuniemi on vaikutusvaltainen nainen. Hän 230 0000 jäsenen Palvelualojen ammattiliin PAMin järjestöjohtaja. Koivuniemi istuu myös Akaan valtuustossa vasemmistoliiton ryhmässä, mutta miettii, pyrkiikö enää tulevaan valtuustoon.

– Niinpä, mutta meillä oli aidosti asiat levällään ja paljon epäilyksiä. No Sipilä kävi meidän hallituksessa ja se selvensi ilmapiiriä. No sopimus syntyi, mutta meillä on edelleenkin jännitteitä, että koko kiky-sopimus pitäisi purkaa, koska leikkauksia on tullut edelleen.

PAMin järjestöjohtaja valvoo ensisijaisesti jäsentensä etuja.

– Saa nähdä nyt sitten. Sipilä lupasi meille, että uusia leikkauksia ei tule. Valtaa tässä on, mutta se on annettua ja aina vietävissä. Toisaalta pitää miettiä, mitä yleislakko tässä tilanteessa ratkaisisi. Ja turhasta ei pidä pillastua.

Tyky-päiviä ja muuta hauskaa

Niina Koivuniemi kertoo kuulleensa, että monet työnantajat ihmettelevät kiky-sopimuksen mielekkyyttä.

– No onhan keksitty kaikenlaisia tyky-päiviä ja muuta hauskaa. Moni työnantaja sanoo suoraan, että helvettiin koko homma, kamalan vaikea järjestään. Ja tiedän Pirkanmaan alueelta yrityksiä, joissa on unohdettu koko asia, koska menee liian monimutkaiseksi.

Kiky-sopimuksessa on myös kriisilauseke, mitä tehdä jos yrityksellä menee huonosti.

– Lähdetkö yrittäjänä lainaamaan työntekijöiltä, vain sanotko irti tuotannollisin ja taloudellisin syin. Menee hirveen vaikeaksi. Tämä näyttää siltä, että hallitus on keksimällä keksinyt asioita kuulematta työmarkkinajärjestöjä.

Niina Koivuniemen mielestä työ ja siitä saatava palkka ovat ihmisen arvostuksen mitta.

Yrityksien ja Suomen kilpailukyky paranee Niina Koivuniemen mielestä vain investoinneilla ja tuotekehitystä sekä osaamista parantamalla, ei työntekijöitä kyykyttämällä.

Työttömiä ei saa kyykyttää

Akaalainen Niina Koivuniemi on paljon haltija. Hän on 230 000 jäsenen ammattiliiton järjestöjohtaja ja liiton hallituksessa puheenjohtaja Ann Selinin henkilökohtainen varajäsen. Liiton jäsenet, joista 80 prosenttia on naisia, työskentelevät vähittäiskaupassa, matkailu-, ravintola- ja vapaa-ajanpalveluissa, kiinteistöpalveluissa sekä vartiointialalla. PAM neuvottelee palvelualoille työehtosopimukset.

– Kyllähän minä sen ymmärrän, että Suomi on edelleen hyvin vaikeassa tilanteessa, mutta pitääkö edelleenkin suunnitella ihan mahdottomia. Työttömiä muka haastatellaan säännöllisin väliajoin, millä resursseilla – ja kolmen kuukauden välein. Jo nyt työttömät sanovat meille, että eivät he saa työvoimatoimistoista sitä palvelua, jota haluaisivat eli töitä. Siellä tavoitellaan koko ajan, ettei tarvitsisi maksaa mitään, sanoo Koivuniemi.

PAMilla pahin tilanne oli maaliskuussa tänä vuonna, jolloin liiton jäsenistä 22 000 oli työttömänä.

– Nyt se on taittunut. Tähän asti se on tasaisesti noussut vuodesta 2008. Metalliin ja rakennusalalle lama tulee kertarytinällä, meille viiveellä. Jos on tehdas ja sieltä jää kaikki työttömäksi, ne ostavat ruokaa ja käyvät ravintoloissakin niin kauan kuin ansiosidonnaista riittää. Jos työttömyys jatkuu, rahat loppuvat ja ostaminen hiipuu.

Nyt kauppa työllistää jälleen eikä alaa sumenna edes Anttiloiden katoaminen kartalta. Niina Koivuniemi kertoo kuulleensa hyviä lukuja muualta.

– Esimerkiksi S-ryhmä työllistää jälleen ja Tokmanni avaa uusia liikkeitä koko ajan. Ilmapiiri on aivan toinen kuin esimerkiksi viime vuoden syksyllä.

Kommunismi ei ratkaise mitään

Siihen ei kuitenkaan kannata Koivunimen mielestä tuudittautua, että vastakkainasettelun aika olisi ohi talouden kohennuttuakin.

– Pitäähän se toki paikkansa, että jos pienellä yrityksellä menee hyvin, niin sen työntekijöilläkin menee hyvin. Mutta peruslähtökohta kaikesta huolimatta on, että toinen haluaa lisää palkkaa ja toinen haluaa maksaa vähän vähemmän.

Tyytyväisiä ei tulla koskaan olemaan, mutta ei tähän lääkkeeksi Koivuniemi kommunismiakaan tarjoaisi.

– Kommunismi on ajatuksena hyvä, mutta ei se toimi. Eivät kaikki ihmiset ole koskaan solidaarisia, jotka toivovat oikeasti toisille hyvää ja antavat vähän omastaankin. Nythän esimerkiksi Suomessa vastakkainasettelu oikein korostuu. Jos sitä ei olisi, miksi rakentelisimme kiky-sopimuksia.

Kansanedustaja Hjallis Harkimo (kok) on sitä mieltä, että ammattiyhdistysliikkeen valtava omaisuus on saatava näkyviin.

– Tässä yhteydessä voisi kertoa vaikka, että kun emme saa arvolisäveroa takaisin, niin maksamme tätä veroa valtavasti, koska kulutamme ja ostamme valtavasti. PAM on vielä tehnyt päätöksen, että kynääkään ei osteta, jos se ei ole taatusti suomalainen.

Niina Koivuniemen mielestä Harkimon esitys on tyypillinen esimerkki siitä, että vastakkainasettelun aika ei ole ohi, ja joitakin tahoja Suomessa harmittaa, että työläiset puolustavat oikeuksiaan.

Pienten palkkojen nostaja

PAMin jäsenten palkat ovat Suomen pienimpiä. Niina Koivuniemen sydäntä särkee kun hän tietää tehdessään palkkoja alentavia sopimuksia tai 0-sopimuksia, mitä se jäsenten kukkaroissa merkitsee.

– Meidän liiton aloilla on kaikilla surkeat palkat. Nyt halutaan maahan kuuden euron tuntipalkkojakin ja Vasemmistoliitossa ehdotetaan 10 euron tuntipaikkaa minimipalkaksi – josta olen eri mieltä. No onhan meillä tilanne selkeästi parempi, puhutaan 11–12 euron tuntipalkoista, mutta harjoittelijoiden palkat ovat edelleen todella surkeat. Kaiken lisäksi meidän aloilla lähes kaikki ovat osa-aikaisia.

Työehtosopimuksissa on vuosien saatossa saatu pienimpiin palkkoihin korotuksia, mutta joka kierros on ollut Koivuniemen mielestä helvetinmoinen vääntö.

– Ihmisen arvostuksestahan tässä on loppuen lopuksi kysymys. Meillä ajatellaan, että nämä työt eivät vaadi paljon, joten ei tarvita oikein palkkaakaan. Esimerkiksi siivousalalla on saatu vähän asioita korjattua erityisellä ohjelmalla.

Ammattiliitossa tiedetään jäsenten ongelma. Neuvottelupöydässä vastassa on kuitenkin työnantaja, joka ilmoittaa, että palkkojen pitäisi olla vieläkin pienemmät, että ala työllistäisi.

– Tästä työllistämisestä on nyt tullut mantra, jota hoetaan. Kysyn usein, kuinka monta työtä meidän jäsenten pitäisi tehdä, että palkallaan vihdoin eläisivät. Yhteiskunnallisia totuuksia asioista laukoo joku  Nalle Wahlroos, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä asioista – ja hänelle vielä taputetaan, miettii Koivuniemi.

Jäsenet liian hiljaa

PAMin ongelma on osittain vielä sekin, että naiset eivät ole niin kovia vaatimaan, tosin siivoojissa löytyy ryhtiä.

– Kaupanalalta kuulee sitäkin, että Siwan kassalla voi olla hyväpalkkaisen miehen kotirouva joutessaan. Homma on helppoa ja rouva saa pikkaisen omaa rahaa.

Maailma on onneksi tästä ajasta muuttunut, mutta ei joka paikassa parempaan suuntaan.

– Kiire on lisääntynyt, työ on pakkotahtista ja fyysisesti kuluttavaa. Olet kaupan kassa, mutta täytät myös hyllyjä ja päivität kylmätuotteita.

Niina Koivuniemi tietää mistä puhuu. Hän on työskennellyt lähes kaikilla niillä aloilla, joita hänen liittonsa edustaa.

– Palkka oli aina huono. Jos sinulla ei ole lapsia ja asut jonkun kanssa, niin sitten sillä elää. Osa-aikatyössä tulevat tietysti yhteiskunnan tuet, mutta onko tämäkään oikein, kun voisi olla kunnon palkka. Meidän järjestelmä on sellainen, että kaikki veronmaksajat huolehtivat suuret voitot niille yrityksille, joka käyttävät paljon osa-aikaisia työntekijöitä.

Suomen malli, utopiaa

Suomen mallissa palkankorotukset määräytyisivät vientialojen mukaan. Mallin äiti on PAMin puheenjohtaja Ann Selin.

– Tosin meidän ehdoton edellytys on, että siihen kuuluu matalapalkka-aloille Ruotsista kopioituna euromääräiset korotukset. Tämä on meidän tavoite ja katsotaan sitten tuleeko rauhallinen vuosi 2018.

Ensi vuosi on 0-korotusten vuosi ja PAMilla neuvottelut alkavat vasta vuoden lopulla.

– Oikein hyvässä Suomen mallissa on eromääräiset korotukset eikä prosentteja ja leikkuri pitäisi viedä niin korkealle, että meidän aloillakin tuntuu. Mikä minä olen sanomaan kenenkään palkoista, mutta jos puhutaan 3000–4000  eurosta, niin ei sinne tässä tilanteessa tarvittaisi niin paljon kuin matalapalkka-aloille.

Järjestöjohtaja Niina Koivuniemi on itse hyväosainen, mutta miettii työkseen vähäväkisten asioita.

– Tässä jos missä näkee, kuinka kahtiajakautunut Suomi on. Ja railo syvenee ja levenee koko ajan. Huolestuttavinta on se, että railoa eivät kaikki edes näe, sanoo Niina Koivuniemi surullisena.

Osta joululahjat yöllä

Kauppa on saanut tahtonsa läpi ja kaupan aukioloa ei rajoiteta enää millään tavalla. Ostoksille pääsee joissakin paikoissa läpi yön. Järjestöjohtaja Niina Koivuniemellä ei syntyneeseen tilanteeseen muuta sanottavaa kuin kysymys, ovatko muut palvelut kunnossa.

­– Niin, nythän voit ostaa vaikka joululahjasi keskellä yötä. Mutta miten esimerkiksi päivähoito järjestetään, kun yötyö lisääntyy. Esimerkiksi Akaa ei pystyisi vastaamaan syntyneeseen tilanteeseen mitenkään. Tähän asti vuorotyöläiset ovat tavanneet toisensa eteisessä, missä nyt, miettii Koivuniemi.

Ja vuorotyö ei tutkitusti sovi kaikille.

– Kun elämän rytmi on pysyvästi toinen kuin auringon rytmi, on vuorotyöläiselle todella työ jo sekin, että hän pitää itsensä yhteiskunnassa kiinni ja kunnossa, sanoo Koivuniemi.

Järjestöjohtaja nousee ratsaillekin

Etelä-Pohjanmaalla kaikki yrittävät. Toisin kuin Hämeessä, jotka kadehtivat naapureitaan, eteläpohjalaiset tekevät aina komiammin kuin naapurinsa. Niina Koivuniemelläkin on yrittäjätausta, ja hän on yrittäjä vieläkin, vaikka se ei ihan heti tule nykyisestä tehtävästä mieleen.

– Jo 17-vuotiaana perustin ratsastustallin ja aloin tuoda Virosta hevosia. Tämä talli on on edelleen olemassa. Ja minun nykyisellä miehellä ja tyttärelläni on ratsastustalli Hämeenlinnassa. Olen minäkin siinä mukana, vaikka se on mieheni nimissä, sanoo Koivuniemi ja nauraa päälle.

Yrittämisellä on työllistävä vaikutus.

– Kyllä. Kaikki viikonloput ja vapaa-ajat siellä menevät. Ja kyllä välillä itsekin vedän asiakkaille maastolenkkejä. Sivutoimilupa työnantajalta on olemassa. Toisaalta se on hirvittävän terapeuttista ja ihan erilaista kuin tämä työ.

Hämeenlinnan talli on ollut Niinan perheelle huhtikuusta.

– Yksi ratsastuksenopettaja kesällä työllistetäänkin. Vähän vanhoille juurillehan tässä on palannut.

Yrittäjänä hääpukujakin

Pyörittäessään hääpukuja valmistavaa yhden naisen yritystä 1990-luvan alussa, Niina Koivuniemi oli samalla Seinäjoen Sokoksella osa-aikaisena myyjänä.

– Tein yötä myöden vaatteita, mutta ei sillä oikein elänyt. Tykkään tehdä vaatteita edelleen. Sokoksessa olin miesten osastolla

Ammattiliittoon Koivuniemi liittyi 1992 ja sai heti puhelun.

– Mua pyydettiin edustajaehdokkaaksi liittovaltuustoon, koska sinne piti saada nuoria. Sanoin, että ei ole aikaa. Minulla ei silloin paljon mukavaa tekemistä. Lähdin, kun sanottiin, etten kumminkaan pääse. Meitä oli neljä ehdokasta, kaikki muut kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Se mainoskin ei ihan hirveä, muistelee Koivuniemi.

Hän sai kuitenkin eniten ääniä ja näin alkoi taival ammattiyhdistysliikkeessä. Nuori nainen istui hiljaa osaston kokouksessa ja kuunteli. Liittokokouksessakin hän mietti, mitä sanottavaa olisi.

– Sielläkin oli vajetta nuorista hallituksessa. Yhtäkkiä huomaan istuvani Liikealan ammattiliiton hallituksessa tietämättä asioista yhtään mitään. Tämä sitten vei mennessänsä.

Silloinen poikaystävä kyllä toppuutteli, kun järjestötoiminnasta ei saa palkkaakaan.

– Että vapaaehtoisesti. Sitä rupesi kiinnostumaan kaikesta. Olin kyllä Sokoksella jo työsuojeluvaltuutettu, mutta sehän oli aivan eri asia kuin jonkun tehtaan vastaavassa tehtävässä.

– Kai olen tässä kun olen saanut suuni auki.

Politiikkaankin vastentahtoisesti

Sokoksella ollessaan Koivuniemi teki hetken toimistotöitäkin, jolloin esimies houkutteli politiikkaan. Hän vastasi systemaattisesti, ei kiinnosta. Hän asui silloin Ylistarossa.

– Ärsytti, että kysyttiin ja tarjottiin puoluettakin. Jostakin olin kuullut, että kokoomus olisi hyvä puolue, tietämättä tästäkään asiasta yhtään mitään. Kuulosti kivalta, mutta kun otti selvää asioista, niin ei ehkä sittenkään aatteeltaan minun puolueeni.

Niinan äiti toimi kodinhoitajana, isä yrittäjänä. Hän arvelee vanhempiensa äänestäneen joko keskustaa tai kokoomusta.

– Meillä on aina kuitenkin tehty hyvää ja autettu. Toin Perä-Seinäjoen kadulta meille kotiin pojan, joka asuu vieläkin meillä. Hänen elämänsä oli sekaisin. Nyt on muuttanut jopa sukunimensä Koivuniemeksi.

– Äiti muistaa sen, kun änkkäsin aina vaarin kanssa, joka oli kova oikeistolainen. Kaikki kommunistit hän haukkui aina. Minutkin sanoi erottavansa suvusta.

Vaari pelkäsi, että Niinasta tulee kommunisti.

– Kirjoitin lehteen Tarja Halosta tukevan kirjoituksen, ja vaaria se otti syvältä. Toivottavasti sitä ei kukaan luo, hän mutisi.

Sitoutumattomana Niina Koivuniemi oli kuitenkin kunnallisvaaleissa sosialidemokraattien listoilla.

– Koko ajan oli sellainen fiilis, että en ole ihan kotona. Ei vielä Vaasassa, mutta kun tulin Tampereelle, tilanne rävähti. Huomasin, että vasemmistoliittolaisia syrjittiin. Ihmettelin.

Kun Koivuniemi kertoi aikaistaan liittyä Vasemmistoliiton jäseneksi, jopa sieltä sanottiin, että jos hän sen tekee, tie on pystyssä.

– Kun liityin, joku lakkasi jopa puhumasta minulle. Minähän loikkasin. Sirosen Hannukin sanoi, että voisinhan olla erittäin vasemmalla oleva demari. En voinut, koska Paavo Lipposen politiikkaa tökki niin, sanoo Niina Koivuniemi.

Koulutukseltaan Niina Koivuniemi on yo-merkantti ja kansainvälisen liiketoiminnan kauppateknikko. Hän on suorittanut myös MKT markkinointitutkinnon.

Helmikuussa 2015 pitkäaikaiseen sairauteen menehtyneen hyvin monipuolisen taidemaalarin ja kulttuurivaikuttajan Kalle Siukolan muistonäyttely avattiin lauantaina 3. helmikuuta kulttuuritalo Laaksolassa.

Avajaisvieraiden runsas määrä osoitti, että Kalle Siukola oli paitsi menestyvä kuvataiteilija myös monien akaalaisten todellinen ystävä. Muistonäyttelyssään, jossa on esillä lähes kuusikymmentä työtä eri vuosikymmeniltä, Kalle Siukola tuli monen mieliin takaisin.

– Kalle oli hyvin innostava ja tavattoman aikaansaava persoona. Hän ideoi ja pani meidät toiset toteuttamaan, ja riensi itse toiseen aiheeseen. Hän tuli tapaamaan näyttelyä järjestäessään ja tokaisi: onhan sulla töitä, muistelee taidemaalari Ilkka Juhani Takalo-Eskola ystäväänsä.

Kuvataideakatemian rehtorinakin toimineella Takalo-Eskolalla on itsellään takana merkittävä ja perin omintakeinen taiteellinen ura, joka usein rikkoi sovinnaisuuden rajoa.

– Kalle oli meidän johtaja ja kun hän väsyi, emme tahtoneet saada pitkään aikaan yhteistä aikaiseksi, mietti Takalo-Eskola.

Kalle Siukolan, Ilkka Juhani Takalo-Eskolan ja taidemaalari Aura Jylhä-Vuorio ystävyys syntyi Ars Häme-taiteilijaseurassa, jonka puheenjohtajana Kalle Siukola monet vuodet toimi.

– Minulle Kalle oli ystävä, joka veti mukaan, vaikka aina ei olisi ollut innostunut lähtemäänkään, kun mielestään mitään töitä ei ollut. Kalle oli innostava keskustelija ja myös kuuntelija. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että oli aina opissa, muistelee Jylhä-Vuorio.

Vasta toinen oma näyttely Toijalassa

Retrospektiivinen muistonäyttely on laajin Kalle Siukolan tuotantoa esittelevä näyttely hänen viimeiseksi jääneellä kotipaikkakunnallaan. Esillä on hyvin monipuolinen tuotanto, jossa ammatillinen kehitys näkyy. Ensimmäisen kerran Siukolan töitä oli julkisesti nähtävillä 1958 ja viimeisen kerran ennen tätä näyttelyä 1991, joka oli samalla hänen 50-vuotisjuhlanäyttely.

– Ihminen on yksilö, jolla on myös yksilöllisiä tarpeita, joita hän pyrkii tyydyttämään monin eri tavoin. Kallella huomattava osa näistä toteutui maalaten ja kirjoittaen. Menestys on useinkin enemmän tekoja kuin teoriaa. Uteliaisuudella ei ole määritteitä tai aatteita, sillä ihminen on joko utelias tai ei ole. Uteliaisuus ruokkii innostusta, jota ilman ei synny liikettä, ja kaivattu kehitys ei näin koskaan toteudu, muistelee serkkuaan Kallea Pentti Riitola Tyrnävältä.

Maalausten lisäksi Laaksolan näyttelyssä on esillä Kalle Siukolan piirroksia, luonnoksia, suunnitelmia – muun muassa piirrokset puukoksi Uusi Toijala – sekä lehtileikkeitä toimittajauran alkuvuosilta.

– Kalle oli tavattoman ystävällinen ja avulias. Hänellä oli monta rautaa tulessa. Ja asia, johon hän keskittyi, niin siihen hän keskittyi sitten täysillä. Kaikki muu jäi, muistelee Toijalan Seudun aikaista esimiestään Tuula Numminen.

Sielultaan myös lehtimies

Toijalan Seudussa päätoimittaja Kalle Siukola ei ollut kovin poleeminen kirjoittaja vaikkakin lehtijuttuja aiheesta kuin aiheesta syntyi runsaasti. Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton lehdessä Kuvataideuutisissa Kalle Siukola sen sijaan pakinoi säännöllisesti.

– Kun tullaan iän mukana jyrkemmiksi, niin se tarkoittaa, että ryhdytään etsittämään mielipiteitä. Sanotaan mitä ajatellaan. Keski-iän mukana on idealismi ainakin kadonnut minusta. Katson mielestäni realistisesti tulevaisuuteen, joka näyttää lohduttoman valoisalta. Lukijani, sinun on syytä muistaa, että olen optimisti, kirjoitti Kalle Siukola 1982.

Lehtimiesura alkoi Aamulehdessä 1960-luvulla. Uuden Suomen aluetoimittajana Siukola työskenteli viisi vuotta ennen kuin tuli valituksi Lauttakylä-lehden päätoimittajaksi 1975. Toijalan Seudun päätoimittajana Kalle Siukola toimi 1977-1992. Toijalan vuosiin osui lehden voimakas uudistustyö, muun muassa siirtyminen tabloid-kokoon ja oman toimitalon rakentaminen.

Kalle Siukolan muistonäyttely on osa paikallislehti Akaan Seudun 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Teokset on koonnut taiteilijan tytär Mari Siukola sekä julkisista että yksityisistä kokoelmista.

Lastentarhanopettaja Anu Koivula (vas.) marssittaa maanantaisin ryhmänsä Kirkonkylän koulun saliin jumpalle.

Maanantaisin Kylmäkosken päiväkodin lapsilla on jumppapäivä. Tänään on menninkäisten ryhmän vuoro, ja matkaan päiväkodilta Kirkonkylän koulun salia kohti lähtee 12 lasta. Puoli kymmenen jälkeen kaikki 3–5-vuotiaat ovat pihalla valmiina toppavaatteissaan ja lastentarhanopettaja Anu Koivulan ja lastenhoitajien Kirsti Rupposen, Lea Boordin ja lähihoitajaopiskelija Milla-Carita Heikkilän huomassa. Mukaan lähtee myös Katri Ikonen, Armaksen henkilökohtainen avustaja.

Reitti Kirkonkylän koululle on poikkeuksellisen kiinnostava, sillä matkalla nähdään kaksi traktoria. Toinen on Akaan kaupungin puistoyksikön pieni menopeli, mutta yhtäkaikki: siinä on vetokoukku. Tarpianjoen pintaa peittää kosken yläjuoksulla jäinen riite, mutta myllylle vesi virtaa vielä vuolaana. Lapset kertoilevat juttuja siitä, kuinka he ovat hiihtäneet tai luistelleet tai miten mukavaa olisi oppia luistelemaan, kun ei vielä osaa.

Kävelyköydessä tapaillaan Viisi pientä ankkaa -laulua, ja ote lenkeistä pitää. Napakka pakkanen ja idästä puhaltava viima saa posket punoittamaan.

Kun kysyn, mikä jumpassa on kaikkein kivointa, hämmästyneet silmäparit tapittavat minua ja ryhmään laskeutuu syvä hiljaisuus, kunnes joku tokaisee:

-Jumpassa parasta on se… no se jumppa.

Perillä koulun kellarikerroksessa pipot, tumput, huivit, kaulurit, toppahousut ja -takit, toppahaalarit, välikerrastot, villahaalarit, pitkähihaiset paidat, sukkahousut ja sukat riisutaan ja vaatteita kurkotellaan pukuhuoneen naulakkoon. Vaatteet pitäisi vielä muistaa ja malttaa kääntää oikeinpäin. Huh!

Sataa tihuuttaa ja aivan pienin pienin askelin lammikko suurenee ja suurenee.

Paljaita varpaita ja ilon kiljahduksia

Pian Kasper, Joona, Hanna-Riina, Jimi, Tessa, Matlena, Waltteri, Viljo, Aarni, Sanni, Armas ja ryhmän 2-vuotias kuopus Isabella kirmaavat salissa.  Anu jakaa lattialle värillisiä ympyröitä paikkamerkeiksi. Mennään sammakkohippaa, arvuutellaan kuka ryhmäläisistä on vuorollaan fleece-peiton alla piilossa, tehdään vaikeita jumppaliikkeitä. Yhden lapsen pitää käydä pissalla, ja toista toimittajan läsnäolo jännittää niin, että on turvallisempaa pitää tutun aikuisen kädestä kiinni.

Anu antaa tahtia myös perinteisellä kehärummulla, vaikka rummun kalvo vetelee viimeisiään. Vai voisiko sen vielä liottamalla ja venyttämällä pelastaa, hoitajat miettivät.

Salin lattia tuntuu paksujenkin sukkien läpi jääkylmältä, mutta patterit hohkaavat lämpöä.

Juoma-automaatin houkutus

Jumppatuokion päätteeksi tehdään vielä rentoutusharjoitus. Sitten on taas pukemisen vuoro: kenelläs oli tällainen pitkähihainen? Missä ovat sukat? Taas hukassa! Kummat puettiinkaan ensin, päällystakki vai henskelihousut? Vähän jo kiukuttaakin, kun hiha jää ruttuun villapaidan alle.

Parasta pukuhuoneessa on tietenkin juoma-automaatti. On selvää, miksi on sovittu, että hanasta juodaan vasta sitten, kun ulkovaatteet ovat päällä.

Hanhenmarssi takaisin päiväkodille alkaa. Kaikki jaksavat hyvin. Perillä riisutaan taas. Ruokana on nakkikastiketta ja perunoita. Lapset hakevat tottuneesti ruuan Kirstiltä, ja asettuvat omille paikoilleen pöytiin. Maanantai on puolessa.

Kylmäkosken päiväkodin menninkäisten Isabella, 2 vuotta, ja Joona, 5 vuotta, asettuvat jumppatehtävässä selät vastakkain.

Nakkikastike ja perunat maistuvat Sannille (vas.), Tessalle ja Isabellalle pakkaskävelyn ja jumpan jälkeen.

Valtionpalkinnon saanut Kimmo Pohjonen on Akaassa esiintynyt muun muassa Kesäkatu-festivaalilla Viialan Haihunkoskella vuonna 2008. Kuva: Mikko Peltoniemi.

Viialasta kotoisin oleva harmonikkataiteilija, säveltäjä Kimmo Pohjonen on saanut monialaisen taiteen valtionpalkinnon. Palkinnon myöntää Taiteiden välisyyden, moninaisuuden ja kansainvälisyyden toimikunta, jonka mukaan Pohjonen on moninaisissa hankkeissaan ja yhteistyössä muiden alojen taiteilijoiden kanssa tuottanut omaperäistä ja korkeatasoista taidetta.

– Pohjonen on ennen muuta tyylilajien jakoja pakeneva muusikko ja säveltäjä. Pohjosen fyysistä esiintymistyyliä on luontevasti laajentanut hänen yhteistyönsä valo- ja mediataiteilijoiden, tanssijoiden, jopa painijoiden kanssa. Hänen kokeellista ja myös yhteiskunnallista otetta taiteen tekemiseen kuvastavat erityisesti maatalouskoneiden ääniä hyödyntävät teokset sekä romanikatusoittajien kanssa toteutettu konsertti.

Pohjosen teoksia on palkittu sekä Suomessa että ulkomailla. Akaassa Kimmo Pohjonen on aikuisiällä esiintynyt Kesäkatu-festivaalilla, Akaa Jazzissa ja Vasenkätisten Vestivaalilla sekä vieraillessaan hänestä tehdyn Soundbreaker-dokumenttielokuvan näytöksessä Toijalan Kinossa.

Veikkausvoittovaroista myönnettävä valtionpalkinto on 13 500 euroa. Sen sekä arkkitehtuurin, mediataiteen, muotoilun ja visuaalisten taiteiden valtionpalkinnot jakoi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen Helsingissä keskiviikkona 7. joulukuuta.

Pirkanmaan Yrittäjien hallituksen muodostaa jatkossa 10 varsinaista jäsentä varajäsenineen sekä puheenjohtaja ja kolme varapuheenjohtajaa.

Aiemmin Pirkanmaan Yrittäjien hallitus on muodostunut 30 jäsenestä ja heidän henkilökohtaisista varajäsenistään sekä puheenjohtajista. Lisäksi on toiminut kymmenestä henkilöstä koostunut työvaliokunta. Seuraavalle toimintakaudelle ei työvaliokuntaa enää perusteta.

Muutoksen tavoitteena on hallinnon sujuvoittaminen ja keventäminen sekä voimien vapauttaminen yrittäjyyttä ja sen olosuhteita edistävään tekemiseen.

Syyskokouksen valitsemat Pirkanmaan Yrittäjien hallituksen varsinaiset jäsenet vuoden 2017 alusta ovat Maria Haapaniemi, Tampere, Marko Husu, Tampere, Pilvi Kärkelä, Kihniö, Tapani Matintalo, Sastamala, Harri Meller, Tampere, Hannu Nevala, Orivesi, Terhi Nurmi, Ikaalinen, Pasi Ruuska, Urjala, Olli Salmi, Virrat ja Jukka Sundstedt, Tampere.

Varapuheenjohtajia ovat Janne Vuorinen Tampereelta, Jari Haapaniemi Nokialta ja Jukka Pusa Sastamalasta. Hallituksen puheenjohtajana jatkaa Veikko Kiili. Puheenjohtajakausi kaksivuotinen ja Kiili aloitti kolmannen kaksivuotiskautensa kuluvan vuoden tammikuussa.

Pirkanmaan Yrittäjien tavoitteena on parantaa yrittäjien asemaa ja yrittämisen olosuhteita Pirkanmaalla.

Parkanon Sulan Jori Simola vei jälleen kerran sulkapallon A-luokan miesten kaksinpelin voiton Toijalan Valppaan sulkapallon Itsenäisyysturnauksessa. Voitot kiersivät muutenkin Valppaan pelaajat heidän joutuessa tyytymään kolmeen luokkavoittoon. Ne tulivat C-luokan naisten nelinpelissä ja sekanelinpelissä. Tuojina olivat Helena Kämärä molemmissa luokissa, nelinpelissä parina oli Ella Räsänen ja sekanelinpelissä Harri Ahonen.

Miesten 40-luokan nelinpelin voiton ottivat Valppaan Antti Rehtola ja Tampereen Ville Tuominen. Vaikka kotivoittoja ei paljon hellinnytkään, oli varsinkin nuorten ensimmäisiin kisoihinsa osallistuneiden Olivia Lähdemäen, Emilia Niemisen ja Noora Sievolan pelit lupaavia. Jokainen heistä ylsi myös otteluvoittoihin.

Hyvätasoisiin kisoihin osallistui ennätysmäärä, yli 80 pelaajaa.

Jori Simola hallitsi jälleen A-luokkaa voittamalla sekä kaksinpelin että nelinpelin. Kaksinpelissä kaatui toiseksi tullut Valppaan Marko Lehmusvirta erin 2–0, 21–18, 21–13. Nelinpelissä Simola voitti seurakaverinsa Mikko Heikkisen kanssa finaalissa Valppaan parin Pasi Salhoja/Auno Tolonen myös 2–0, 21–10, 21–16.

B-luokassa voitot karkasivat myös vieraille. Miesten kaksinpelin voitti Mikko Heikkinen ja nelinpelin Hämeenlinnan pari Kimmo Mäkinen ja Kimmo Väre. Finaalissa joutuivat antautumaan Valppaan Harri Ahonen ja Mikko Vuorinen 0–2, 13–21, 25–27.

Myös sekanelinpelin voitto meni Hämeenlinnaan. Siinä Jukka Häivälä ja Paula Sistonen voittivat toiseksi tulleet Harri Ahosen ja Helena Kämärän 2–0, 21–17, 21–14.

Miesten C-luokan nelinpelin voitti Tampereen Ville Kumpu. Toisen voittonsa Kumpu otti nelinpelissä Eetu Koivun kanssa. Naisten C-luokan kaksinpelin voitti Mansen Sulan Juulia Saarinen. Nelinpeliä hallitsivat Valppaan Helena Kämärä ja Ella Räsänen. Tosin he joutuivat tiukoille Tampereen Tuuli Säynäväjärven ja Valppaan Outi Penninkankaan kanssa. Voitto heltisi kuitenkin erin 2–1, 21–10, 15–21, 21–13.

Sekanelinpelin finaalista tuli jäsentenvälinen. Siinä Helena Kämärä ja Harri Ahonen voittivat Ella Räsäsen ja Kimmo Nummisen 2–0, 21–9, 21–12.

Miesrikkaimmassa harrastesarjassa kaksinpelin voitti Mikko Uusitalo. Nelinpelin ykkösiä olivat Riihimäen Juha Sorvari ja Kimmo Vähätalo. Naisten kaksinpelin voitti Tampereen Tuuli Säynäväjärvi. Sekanelinpelin voittivat Markus Flinck ja Johanna Hakalahti.

Miesten 40-luokan nelinpeliä hallitsivat Valppaan Antti Rehtola ja Tampereen Ville Tuominen.

Juniorisarjoissa poikien 17-luokan kaksinpelin ykkönen oli Hämeenlinnan Lauri Korhonen ja 13-luokan Tampereen Konsta Hoisko. Tyttöjen 15-luokan voitti vakuuttavasti Tampereen Tuuli Säynäväjärvi.

Pertti Tuomela

Pirkanmaan liitto antoi liput kuntien edustajille Pirkanmaan johtajakokouksen yhteydessä. Akaan kaupunginjohtaja Aki Viitasaari on kuvassa eturivissä olevan Lempäälän kunnanjohtajan Heidi Rämön takana vasemmalla.

Pirkanmaan liitto on lahjoittanut Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kaikille Pirkanmaan kunnille Suomi 100 -salkolipun.

Kuntien ja kaupunkien toivotaan juhlistavan itsenäisyytemme merkkivuotta heti uudenvuoden aatosta 31.12.2016 lähtien koko vuoden 2017 liputtamalla tällä Suomi 100 -lipulla kunnan-/kaupungintalolla tai muulla näkyvällä paikalla.

Parivaljakko Jussi Nyström ja Petri Grönholm näyttää mallia maalin juhlimiseen. Kuva: Tuukka Nyström.

Futsal-Liiga on edennyt jo yli puolenvälin. Leijona Futsal pelasi viikonloppuna kaksi ottelua kotikentällä. Ensin lauantaina FC Kemi oli parempi maalijuhlissa lukemin 5–7 (3–4), mutta sunnuntaina palattiin voittokantaan kaatamalla Oulun Tervarit selvästi maalein 5–1 (1–0). Näin joukkue lähtee joulutauolle hyvistä asemista sarjan kakkosena.

Lauantain Kemi-ottelu oli akaalaisille vaikea. Vaikka hyökkäyspeli toimikin kiitettävällä tasolla, oli oman pään vaikeuksia tasaisesti läpi ottelun. Pieniä puolustusvirheitä tuli liikaa, ja vastustaja oli valmis rankaisemaan niistä. Sarjassa viidentenä oleva FC Kemi viimeistelikin erityisen tehokkaasti, ja vei pelin lopulta nimiinsä viimeisen kymmenen minuutin aikana tekemillään kolmella osumalla. Leijona Futsalin tehokkaimpina pelaajina häärivät Petri Grönholm (1+2) sekä kaksi maalia laukonut Jussi Nyström.

Oli syy virhealttiiseen lauantaihin mikä tahansa, löysi joukkue nopeasti lääkkeet ongelmiin. Sunnuntaina Tervarit oli altavastaajana läpi pelin, ja erityisesti puolustustyöskentely oli Leijona Futsalilta huomattavasti tiiviimpää. Maalinteon kanssa tuskailtiin kuitenkin vielä avausjakso, kun lukuisista hyvistä paikoista huolimatta Yasar Elbeller oli ainoa, joka sai toimitettua pallon verkkoon asti.

Toisella jaksolla peli vapautui hiukan, ja tulostakin alkoi tulemaan paremmin. Dusan Milojevic iski tärkeän 2–0-osuman, ja lopuista piti huolen Jussi Nyström. Maalitykki iski kolme osumaa Tervareitten verkkoon ja nousi samalla koko Futsal-Liigan maalipörssin ykköseksi 22 osumallaan. Maalien välissä Tervarit osui kertaalleen ja näin loppulukemiksi kirjattiin hieno 5–1-kotivoitto. Leijona Futsalin parhaana palkittiin muutaman huikean pelastuksen tehnyt maalivahti Juho Laine.

Yasar Elbeller teki Leijonien avausmaalin, Jussi Nyström kolme viimeistä. Kuva: Mikko Nieminen.

Kalenterivuosi 2016 päättyi siis voittoisasti. Sarjan kakkospaikalta on mukava lähteä kohti kevätkautta, joka alkaa loppiaisen jälkeisenä lauantaina kotiottelulla. Sitä ennen saatetaan pelata Futsal Cupissa arvontatuloksesta riippuen, mutta muuten joukkue vetäytyy nyt joulutauolle hiomaan kuvioitaan tammikuun peleihin.

Futsal-Liigan sarjataulukko 11.12.2016:

Sievi 12 ottelua, 32 pistettä

Leijona Futsal 13, 29

llves FS 12, 25

SoVo 12, 21

FC Kemi 12, 20

KaDy 11, 16

GFT 12, 15

PP-70 12, 14

————————

Ruutupaidat 12, 14

Tervarit 12, 12

Riemu 12, 9

PJK 12, 7

Futsal-Liigan pistepörssi 11.12.2016:

Rami Tirkkonen, Sievi FS, 20+7=27

Jussi Nyström, Leijona Futsal, 22+3=25

Arber Istrefi, SoVo, 13+11=24

Dusan Milojevic, Leijona Futsal 12+10=22

Gesim Voca, SoVo, 16+5=21

Leijona Futsalin puolustus oli tiivis sunnuntain Tervarit-pelissä. Tuukka Nyström.

Juho Laine loisti sunnuntaina Leijonien maalinsuulla. Kuva Mikko Nieminen.