Pentinkulman päivät huipentuivat tänä vuonna Kirjan juhtaan Urjalan modernissa yhtenäiskoulussa. Ääriään myöten täynnä oleva Sali yleisöä kuuli neljä huikeaa, erilaista ja tuoretta vuoden 1918 tapahtumista. Yhteinen punainen lanka kaikille puhujille oli: eteenpäin.
Työväestö pettyi eduskuntauudistukseen
Suomi sai kansanedustaja Erkki Tuomiojan mielestä 1906 silloisen maailman demokraattisimman ja moderneimman parlamentin, jonka valintaan ja työhön myös naiset ensimmäisinä maailmassa osallistuivat.
– Tässä toistuvasti tsaarin hajottamalla eduskunnalla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta edes maan hallituksen nimittämiseen, sillä Venäjän tsaari Suomen suuriruhtinaana käytti jokseenkin rajoittamattomia valtaoikeuksia. Työväestö ja maalaisköyhälistö pettyivät nopeasti siihen, että eduskunnan tärkeät uudistukset jäivät Pietarissa vahvistamatta. Pietarissa bolseviikit kuitenkin tarjosivat suomenkieliselle työväestölle vallankumouksen mallia siihen, miten tämä epätyydyttävä asiantila saataisiin korjattua.
– Selitys on hyvä, mutta Venäjän vallankumous ei oikeuta sitä, että Suomessakin ajauduttiin kapinaan. Samoin kapinan jälkiselvittelyihin, summittaisiin teloituksiin ja vankileirikurjuuksineen löytyy monia selityksiä, mutta ei oikeutusta. Vaikka sisällissodan syistä ja tapahtumista voidaan edelleen esittää eriäviä käsityksiä, alkaa kuitenkin nykysuomalaisia onneksi yhä vahvemmin yhdistää käsitys, että kyseessä oli valtaisa koko kansakuntaa kohdannut onnettomuus, jonka tärkein opetus on, että meidän on tehtävä kaikkemme, ettei tällainen koskaan enää voi toistua.
Olen oudon avuton
Virpi Hämeen-Anttila on kirjailija, joka kirjoittaa historiallisia romaaneja ja ammattimainen historioitsija. Hänellä on sukutietoa vuoden 1918 tapahtumista.
– Tässä suhteessa olen oudon avuton. En ole koskaan päässyt täysin selville siitä, mitä kukin teki, enkä aktiivisesti ottanut asioista selvää, ennen kuin toimijat ja silminnäkijät olivat menneet mananmajoille. Tähän oli muitakin syitä kuin lapsen välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys. Vaistosin, että suvun kesken oli erimielisyyttä, jopa kaunaa siitä, mitä oli tehty, ja mitä olisi pitänyt tehdä.
– Äitini isän suku oli sosialidemokraatteja, isoisäni ja hänen vanhempi sisko olivat tärkeitä vaikuttajia paikallisessa työväenyhdistyksessä. Käsitän, että he ottivat etäisyyttä kevään vuoden 1918 tapahtumiin ehkä kammoten sitä, että helmikuussa pahamaineinen punainen Lauri Kara lentävine osastoineen ilmestyi paikkakunnalle ja teloitti siellä 17 valkoista. Isoisäni, joka oli puuseppä, joitui kuitenkin Riihimäelle vankileirille. Miksi? Kaiken sen perusteella mitä olen hänestä kuullut, en voi uskoa, että olisi tarttunut aseeseen, ampunut tai edes ryöstänyt. Korvaani on jäänyt selitys, että hän oli luottamusmies. Ehkä se riitti silloin rikokseksi.
– Isoäitini suku oli radikaalisti vasemmalla. Vanhin isotätini oli kiven kova kommunisti ja arvelen hänenkin istuneen leirissä. Isoäidiltäni sain 1960-luvulla ensimmäisen viitteen siihen, että 1918 oli tapahtunut jotakin kamalaa. Olimme mustikassa Lapikkaannummelta. Isoäiti kielsi poimimasta marjoja aukealta, mustikkamättäiden alla näet makasi 70 ruumista, punaisia, jotka pohjanmaalainen joukko oli teloittanut. Muistolaatta nimineen heille saatiin vasta vuonna 2000. Tämä tieto järkytti minua ja synkkä tieto päätyi yhteen romaaniini. Isoäitini vain muisti ja vihasi.
Veriruusut täytyi tehdä lavalle
Ohjaaja Lauri Maijala teki kirjailija Anneli Kannon kirjan Veriruusut Kom-teatteriin tyrmistyksestä kirjassa kerrottuihin tapahtumiin.
– Miksi minä en ole tiennyt tästä mitään?
– Kirja kertoo tamperelaisista ja valkeakoskelaisista naisista, jotka päättävät perustaa kaartin hyvin ikävin seurauksin. Lähes kaikki löysivät itsensä kuopan pohjalta. Luin kirjaa ja minulle tuli tolkuton suru. Huomasin, että sisälläni heräsi mieletön viha.
– Oli heillä aatteen paloakin totta kai, mutta kun menit kaartiin, sait ruokarahan ja maksettiin lapsista myös. Nämä naiset olivat kaikista kurjimpia. Hetki, kun ensimmäisen kerran elämässäsi vedät housut jalkaan, miltä se mahtoi tuntua. Miltä se tuntui, kun ihmiset alkavat tajuta, että heidän teoillani oli merkitystä – se tuhoon vievä noidankehä voikin murtua, minun elämälläni voi olla merkitystä.
– Kirjassa on hyvin dramaattinen kohta, kun tajutaan, että asiat menevät päin helvettiä. Tytöt toteavat, että tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä. Totta kai tämä kirja piti ohjata, katson, että se on Kom-teatterin velvollisuus.
– Vuosi 1918 on häpeäpilkku, jonka käsittelyä pitää jatkaa. Emme ole päässeet vielä alkuunkaan.
Miksi Salpakari ei tehnyt mitään?
Kirjailija ja tutkija Teemu Keskisarja kysyi, miksi papisto ei tehnyt vuoden 1918 tiimellyksessä mitään.
– Jos joku olisi voinut pelastaa Koskelan Akun ja Aleksin hengen niin kirkkoherra Salpakari. Mutta syystä tai toisesta luterilaisen kansankirkon papit ajattelivat keväällä 1918, että punikit ovat ansainneet kuolemanrangaistuksen esivaltaa vastaan nousemisesta. Jos kirkko haluaa tänä päivänä käsitellä menneitä häpeätahroja, on aivan turhaa – valheellistakin – pyydellä anteeksi homovainoja, joita Suomessa ei ole koskaan ollutkaan, mutta vuoden 1918 pitäisi olla kirkollemme kova pala.
– Ihmettelen, että puolet suomalaisista ei eronnut kirkosta heti 1920-luvulla kun uskonnonvapauslaki tuli. Ehkä se kertoo siitä, että edellisellä vuosisadalla kirkkoherrat ja kappalaiset olivat tehneet niin paljon hyvää. Eivät he 1800-luvulla olleet mitään vanhoillisia jääriä, vaan yleensä kylän fiksuimpia miehiä, jotka kokeilivat perunan viljelystä ja perustivat kansakouluja sekä lukivat Uutta Suometarta.
– Törkein vuoden 1918 sotarikos ei tapahtunut hetkessä, vaan kesti kolme kuukautta. Siihen osallistui koko armeijan johto, virkamiehet ja tavalliset työteliäät ihmiset. Vankileiri-kansanmurha, jossa 14 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Suomessa oli toki elintarvikepula, mutta massakuolemat alkoivat vasta sitten, kun omaisia kiellettiin viemästä paketteja leireille.