Monenlaisista muistelemassa Raija Valldén (vas.), Leena Lumijärvi ja Sirpa Malm. Kuva: Liisa Ahokas.
Nykyisessä Kulttuuritalo Laaksolassa Ryödintiellä toimi lastenkoti 1980-luvulle saakka. Viime viikonloppuna kymmenen 1950–1970-luvuilla hoidossa ollutta ihmistä ja kaksi hoitohenkilökuntaan kuulunutta kokoontui Vainionlahden leirikeskukseen muistelemaan aikoja Toijalan lastenkodissa.
Lauantaina ohjelmassa oli seurustelua, ruokailu ja kahvittelua. Iltapäivällä oltiin Skype-yhteydessä sosiobiologian tutkijaan Marjo Laitalaan, joka hiljattain sai Vuoden tiedekirja -palkinnon teoksesta Yhteiskunnan tahra? Koulukotilasten vaietut kokemukset.
Laitala tutkii yhä aihetta ja haluaa haastatella myöhemmin myös Toijalan lastenkodissa olleita.
Kyyneleitä hyvistä ja ikävistä muistoista
Lastenkodin elämää muistelleiden jälleennäkeminen oli liikuttavan herkkä. Kaikilla oli mieluisia muistoja kesänvietosta Vainionlahdessa. Siellä oli kodikasta ja vapaampaa kuin talvella lastenkodissa Toijalan keskustassa.
Pian alkoi tulla mieleen myös tuon ajan ikäviä muistoja. Jokainen mukana ollut on selvinnyt elämässä hyvin ja pystynyt jättämään menneen taakseen, mutta joidenkin asioiden muisteleminen toi kyyneleitä silmäkulmiin. Jotkut eivät halunneet esiintyä nimillään tai valokuvissa.
Raija Valldèn satelliittiyhteydessä tutkija Marjo Laitalaan.
Sirpa Malm oli lastenkodissa neljä vuotta.
– Kun isäni kuoli, äiti muutti pikkusiskon kanssa Ruotsiin ja minä 14-vuotias jäin isovanhempien hoitoon. He olivat kuitenkin liian vanhoja minua hoitamaan, ja tein itse ratkaisuni. Ajoin pyörällä lastenkotiin ja ilmoitin: Mä jään tänne. Sosiaalitoimisto oli sitten äidille kirjeen lähettänyt ja sain jäädä.
Kysymykseen oliko lastenkoti oikea paikka Malm vastaa seuraavasti.
– Olin aika voimakastahtoinen nuori, ja olisin tarvinnut aikuisen, joka olisi minua ohjannut ja pitänyt rajoja. Nyt minulla oli petipaikka ja ruokaa – ei muuta, Malm kertoo ja jatkaa.
– Siellä oli joitakin hoitajia, joita todella pelkäsin. Huonot puolensa sai kuulla, mutta kehuja ei tullut.
Raija Valldén tuotiin lastenkotiin 3-vuotiaana, kun isä oli kuollut ja äidillä alkoi mennä lujaa. Kaiken kaikkiaan hän oli lastenkodissa 15 vuotta.
Valldén muistaa olleensa nuorena vähän villi ja karanneensa ikkunasta kylille.
– Sitten minulta vietiin kengät ja karkasin sukkasillani. Arestia tuli ja tukkapöllyä. Kävin koulua ja myöhemmin ammattikoulunkin. Kukaan ei koskaan kysellyt, miten koulu menee ja onko läksyt tehty.
Ruotsin täti oli ainoa, joka välitti.
– Hän tuli joka kesä hakemaan minut lomamatkalle ja kävimme usein Kuusamossa asti. Kyllä minä kesää aina odotin.
Työvuorolistasta näki, mitä tuleman pitää
Noin kymmenen vuotta elämästään lastenkodissa asunut mies, joka ei halunnut nimeään julki, ei tiedä itsekään tuotiinko hänet sinne kaksi- vai kolmevuotiaana. Ensimmäisiä muistoja on, kun lapsia jatkuvasti rasvattiin.
– Selvisi, että lastenkodissa oli syyhypunkkeja. Sen ymmärsin, että meitä lääkittiin, mutta se oli lapsille kauheaa, kun jokaisen unilelut vietiin pois. Joku sai omansa takaisin, minä en.
Mies muistaa henkilökunnassa olleen kovasti erilaisia ihmisiä, joiden työskentelytavatkin olivat aivan päinvastaiset.
– Kun näimme työvuorolistasta kuka tulee, tiesimme onko edessä mukava vai ikävä päivä. Mukavana päivänä saimme tulla pakkasesta välillä sisään lämmittelemään, ikävänä päivänä ulkona oltiin ruokailuun asti. Ja jos kohmeisena ja väsyneenä et heti syönyt, ruoka vietiin pois ja se tarjottiin kylmänä iltapalaksi.
Lapsia kuvattuna lastenkodin pihalla. Kuva kirjasta Toijala (Vuokola-Yrjänä-Villanen) .
Mukava hoitaja peitteli lapsen sänkyyn ja silitti päätä, ikävä hoitaja istui vieressä ja vahti, että pää pysyy peiton alla ja ollaan ihan hiljaa, kylkeä kääntämättä.
– Tuli sellainen kuva, että hän vihasi meitä.
Kesätöissä lastenkodissa
Leena Lumijärvi tuli lastenkotiin kesätöihin 1977. Hän sanoi huomanneensa heti, että monet lapset olivat turvattoman ja avuttoman oloisia, ja hän halusi tehdä parhaansa heidän viihtymisekseen.
Sen huomasi nyt Vainionlahdessa, miten tärkeä Lumijärvi oli lapsille ollut.
– Pyrin parhaani mukaan auttamaan heitä, avuttomia pieniä lapsia. Ihmettelin, kun heille ei selvitetty asioita. Lapsia nälvittiin, ja ilmapiiri oli joskus ahdistava. Lapset pelkäsivätkin, kiltit pienet lapset, muisteli Lumijärvi.