Jäätyäni eläkkeelle lupasin, etten vuoteen juuri näyttäydy, että kaikille kävisi selväksi, että olen siirtynyt eläkkeelle. Toki piipahtelin alkuun kirkoissa. Vähän toimituksiakin tein. Enimmäkseen rupesin nauttimaan pyhäaamujen rauhasta ja piipahtelin erilaisissa koko valtakunnan kirkoissa radion kautta.
Radion ääressä vierähti helposti puoli päivää. Monia hyviä asioita kuulin ja ihmettelin. Puhuttelevia jumalanpalveluksia tuli sieltä täältä. Radion välityksellä sai olla mukana tavallaan näkymättömänä mutta osallisena.
Eläkeläiselämäni alussa matkustelimme, ja järjestelin erilaisten ryhmien tapaamisia meillä kotona ja vähän muuallakin. Niin kauan kuin on mahdollista, täytyy tehdä sellaista, mitä vielä voi.
Viime vuonna ei matkusteltu. Enää en jaksaisi järjestellä minkäänlaisia tapaamisiakaan. Katkesihan minulta käsikin yhdellä ulkomaan matkalla, ja erään teatteri-illan jälkeen pyörrytti niin, etten viikkoon voinut kävellä. Sauvakävely, lähikoulun jumppa ja vesijuoksu olivat vähitellen ainoat liikuntamuodot. Pyörällä ajosta ja hiihtämisestä saatoin vain haaveilla. Tänä talvena pääsin jo hiihtämään ja nyt keväällä pyöräilemään. Mikään ei siis olekaan välttämättä ihan lopullista.
Viime vuosi meni muistisairaan omaisen ja häneen liittyvien asioitten kanssa. Nyt ne murheet on osittain voitettu, mutta haasteita riittää, vaikka moni asia on ratkennut hyvin. Viikonlopuiksi valmistan muistisairaalle kotona asuvalle ruokia, käymme syömässä hänen kanssaan, vietämme tunnin tai kaksi oikein juhla-aikaa. Sitten jatkamme häneltä peritylle mökille, joka on ensi vuonna 60-vuotias. Se vaatii monenlaisia uusimisia ja huoltotöitä. Mies vielä odottelee omia eläkepäiviään voidakseen keskittyä mökin kunnostukseen.
Olen myös saanut hoitaa nyt jo 4-vuotiasta pojan tyttöä ja sen perheen koiraa. Viime vuonna vietimme tyttäremme häitä toukokuussa. Heinäkuussa odotamme heidän lapsensa syntymistä.
Me pidämme Sontulassa mummolaa, jonne lapset perheineen voivat tulla milloin haluavat. Isovanhemmat voivat edustaa nuoremmille eräänlaista tukipilaria. He voivat todeta, että on eletty ja selvitty ennenkin. Kaikenlaisia asioita voi sattua, mutta eteenpäin on silti pyrittävä hidasteista ja vastustuksista huolimatta. Nuoremmat saavat rakentaa edellisen sukupolven perustuksille henkisessä mielessä ja konkreettisestikin, kuten me siellä mökillä.
Mietin myös, millaisessa kirkossa olen saanut tehdä töitä. Moni asia oli niin itsestään selvää. Nyt tuntuu, että kirkon asia ja kieli ovat aivan vieraita tämän ajan ihmisille. Tuntuu jopa siltä, että moni haluaisi vaieta Jumalan kuoliaaksi. Mille perustukselle tätä elämää voisi rakentaa, ellei menneiden sukupolvien uskon ja toivon ja luottamuksen varaan?
Ehkä Jumalaa ja hänen rakkauttaan ei voi sanoiksi kunnolla pukeakaan. On vain annettava Hänen aurinkonsa paistaa ja tunnettava sen lämpö. Jokainen saa ottaa siitä osansa. Voiko 2000 vuotta sitten elänyt Jeesus tulla kanssasi kävelylle? Kuunnella sinua ja avata uusia teitä? Olisiko Hänestä hiljaiseksi vierellä kulkijaksi, rohkaisijaksi? Sellaiseksi Hän käsittääkseni tuli.
Sari Lindström
rovasti