Tyttäreni on nyt murrosikäinen, ja olen hänen kasvuaan seuratessani muistellut omia teini-iän tuntoja. Melko usein tulee tyttärelle sanomista niistä tavallisista asioista: ”liikaa kännykällä, huone olisi hyvä siivota joskus, roskien vientikin kuuluisi tehtäviin, samoin tiskikoneen tyhjennys…” Sovituille normitöille näyttää löytyvän kovin niukasti aikaa.
Kun olin itse murrosikäinen, ihan varmasti samat asiat tökkivät, mutta jupisin niistä vaan itsekseni. Sen muistan, että perjantaisin siivosin aina perusteellisesti huoneeni lattianpesuineen. Eihän sitä Pohjanmaalla 1970-luvun lopulla sopinut vanhemmilleen vastaan sanoa. Tosin elämä oli silloin kovin toisenlaista: ei ollut tiskikonetta, ei kännykkää, ei harrastusrumbaa – lankapuhelin sentään oli. Koulunkäynnin lisäksi aikaa oli loppujen lopuksi paljon käytettävissä muuhun. Minä käytin vapaa-aikani pääosin päiväkirjan kirjoittamiseen, käsitöihin ja lukemiseen. Varhaislapsuudessa hiihdin talvella, kunnes yläasteella opettajan myötävaikutuksella se into hiipui.
Pohjanmaalla elin myös voimakkaiden herätysliikkeiden vaikutuspiirissä. Yläasteikäisenä koin vahvasti Jumalan kutsuvan minua. Oman uskonelämän löytyminen kesti kuitenkin vuosia; sillä oli paineita ”oikeasta uskovaisuudesta”. Muistan lukeneeni paljon virsikirjaa, monien virsien sanat olivat hoitavia. Niinä vuosina Jeesuksesta tuli paras ystäväni! Kun muutin parikymppisenä Tampereelle, muistan kertoneeni useille tapaamilleni ihmisille Jeesuksen olevan paras ystäväni. Nyt en enää muista, milloin olen sanonut niin. Mutta se on edelleen totta! Jeesus on paras ystäväni.
Murrosikään kuuluivat myös ihastumiset ja mielialan vaihtelut, miten sitä kokikaan kaiken niin vahvasti tunteella. Sellaista tunnetilaa yritän tavoittaa, jotta ymmärtäisin tytärtäni. Hän kokee niitä samoja tunteita ja mielialan vaihteluita nyt eri aikakaudella.
Tyttäreni aika menee koulun lisäksi urheiluharrastukseen ja kavereiden tapaamiseen sekä kasvotusten että snäpissä; päivittäiset striikit eivät saa katketa kymmenille snäppikavereille. Tietysti vanhempana tuohon snäppäilyyn menee välillä hermo, koska siksi niille ”oikeille töille” ei jää aikaa. Mutta kyllä uskon kännykän käytöstä koituneen paljon hyvääkin.
Kun seuraan tytärtäni ja hänen kavereitaan, huomaan heidän olevan paljon avoimempia kuin minä aikanaan – niin tytöt kuin pojatkin. Minulla oli yksi tai kaksi ystävää, enkä kulkenut porukoissa. Nyt tuntuu, että teinit surffaavat sujuvasti viiteryhmästä toiseen. On koulu-, harrastus- ja hengailukaverit, joiden kanssa vapaa-aikaa vietetään. Yhdellä sun toisella on seurustelukavereita ja kaikenlaista draamaa kehkeytyy teinien ystävyyssuhteissa. Silloin alkavat kiivaat snäppineuvottelut asioiden ratkaisemiseksi. Kun yhdestä draamasta selvitään, on jo toinen oven takana. Kasvu aikuisuuteen on vielä alkutaipaleella.
Tyttäreni kävi viime kesänä rippikoulun ja tulevana kesänä hän menee isoseksi. Minä niin toivon ja rukoilen, että hänkin saa kokea Jeesuksen olevan hänen paras ystävänsä. Ystävä, joka antoi meille tulevaisuuden ja toivon.
Jaana Viitakangas-Klemola
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan lähetys- ja tiedotussihteeri