”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.
Rakkaat ystävät, jos sydämemme ei meitä syytä, me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista.
Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meitä käskenyt. Joka pitää hänen käskynsä, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Ja sen, että hän pysyy meissä, me tiedämme Hengestä, jonka hän on meille antanut” (1. Joh. 3: 18-24).
Kristittyinä meidät on kutsuttu elämään kahden maan kansalaisina: suomalaisina näkyvässä ja taivaan kansalaisina näkymättömässä yhteisössä. Näkyvää rakennettiin sata vuotta sitten, kun itsenäisyys monien vaiheiden jälkeen saavutettiin. Yhteiskunnan rakentaminen ei onnistunut helposti: vuoden 1918 aikana käytiin läpi verinen sisällissota, jonka uhreina kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tuntuu vaikealta uskoa, että yhteiskunta oli tuolloin niin kahtia jakautunut. Se Suomi, jossa olen elänyt 60 vuotta, ei ole enää sama kuin sisällissodan aikainen Suomi. Nykyisin maamme on kansainvälisesti rauhallisimpia ja vakaimpia yhteiskuntia maailmassa.
Itselleni kirkon miehenä on tuskallista todeta, että silloinen kirkko käänsi selkänsä osalle jäsenistään. Kaikkien oli silloin pakko kuulua kirkkoon, koska uskonnonvapaudesta säädettiin vasta vuonna 1923. Kirkko asettui tukemaan laillista eduskuntaa, mikä ei ole ihmeellistä ajatellen luterilaista regimenttioppia. Siinähän ajatellaan, että laillinen hallitsija on käyttää Jumalan antamaa maallista maailmanhallintaa; kirkko taas hengellistä valtaa. Valkoisten puolelle asettuminen johti siihen, ettei punaisella puolella teloitettuja ja kuolleita siunattu hautausmaihin. Miksi ei toisella puolella taistelleita voinut haudata siunattuun maahan? Tänään on kysyttävä, keille kirkko nyt kääntää selkänsä? Voimmeko sadan vuoden jälkeen antaa anteeksi sisällissodan osapuolille koettu raakuus, julmuus ja sorto? Voimmeko todeta, että kummankaan, valkoisten eikä punaisten, visio tulevaisuuden Suomesta ei sellaisenaan toteutunut? Sen sijaan tapahtumat kulkivat kohti yhteistä, kaikille kuuluvaa yhteiskuntajärjestystä.
Johanneksen kirje opettaa, että usko ja rakkaus ovat elämän perusedellytykset. Rakkaudessa meidät on kutsuttu palvelemaan toisiamme. Uskossa saamme luottaa Luojamme hyvään tahtoon. Se tuli ilmi hänen pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa. Etsiessämme sovintoa ja anteeksiantoa saamme ammentaa voimaa sovituksen lähteestä, Kristuksesta. Hän eli ihmisen osan, kärsi, kuoli, hänet haudattiin ja hän nousi kuolleista. Vasta ylösnousemuksen jälkeen saattoi muotoutua kristillinen kirkko, jossa uskottiin kuoleman olevan voitettu vihollinen. Taivasten valtakunta on siellä, missä riitapukarit löytävät sovinnon, missä nälkäinen ruokitaan ja sorretulle haetaan oikeutta.
Markku Antola
Kirjoittaja on Sääksmäen seurakunnan kirkkoherra