Olen usein ihmetellyt sitä hillitöntä oikeassa olemisen tuskaa, joka näyttäytyy nykyajan some-keskusteluissa. Yleensä ne alkavat siististi ja hyviäkin argumentteja nousee esille. Jos keskustelu ei herätä tunteita, hyvät argumentit kehittyvät ja siitä saattaa seurata jotain hyvääkin. Lopputulos saattaa jopa auttaa asioiden eteenpäinmenossa. Valitettavan usein asioihin liittyy tunteita ja niiden julkitulossa jälki ei välttämättä ole kovin siistiä.
Se yleensä alkaa pienestä. Yksi heittää pienen piikin, toinen vastaa piikkiin samalla mitalla ja kolmas pistää vielä päälle jotain. Lopulta asian sisällöllä ei enää olekaan hirveästi väliä. Keskustelu on mennyt henkilökohtaisuuksiin, ja siitä suosta nouseminen vaatiikin jo sellaista nöyryyttä, mitä ei oikein suomalaiselta näytä löytyvän.
Luukkaan evankeliumissa kerrotaan tuhlaajapojasta. Kertomus kulkee niin, että rikkaan miehen poika haluaa kokea kaiken elämässä ja pyytää isältään perinnön etukäteen. Rahat taskussaan poika lähtee kiertämään maailmoja ja kaikki menee hyvin niin kauan kuin setelitukko pilkistää farkkujen taskusta. Kalliiksihan se tulee, mutta hyvin menee niin kauan kuin rahaa riittää.
Sitten elämä iskee takaisin. Rahat ovat menneet ja mitään ei ole enää jäljellä. Itsekunnioituskin oli ja meni. Poika tekee epätoivoisen teon: palaa takaisin isänsä luo. Palvelijaksi hän yritti, mutta isä ottikin poikansa vastaan avosylin ja järjesti paluun kunniaksi juhlat.
Vanhempi veli ei moista ymmärrä. Hän järjestää myrskyn, jota isä tulee toppuuttelemaan. Luukas ei kerro, mitä velipoika teki isän rauhoittelun jälkeen, mutta kuvitellaanpa kertomus nykyaikaan: isoa veljeä on syvästi loukattu. Hän pistää asiasta katkeran Facebook-päivityksen, jossa jakaa oikeutettua kiukkua. Joku vastaavan tapahtuman keskellä elävä säestää keskustelua ja kertoo oman, katkeran kantansa. Kolmas, ei juuri tuollaista kokenut, mutta muuten vaan pahalla päällä, täräyttää oman kommenttinsa. Näin keskustelu jatkuu. Mikään asia ei korjaantunut, monia henkilökohtaisuuksia tulee heitettyä ja näennäisesti pahaa oloa tulee purettua.
Isän talossa juhlat jatkuivat. Isoveli ei Facebook-keskustelun jälkeen enää voinut osallistua juhliin. Hän oli katkera ja likainen. Hänellä oli paljon seuraajia. Yhtä katkeria kuin hänkin. Kaiken lisäksi hän oli oikeassa: pikkuveli oli mokannut, oikein pohjamutia myöten! Mutta koska eteenpäin elämässä oli mentävä, ainut vaihtoehto oli työntää tapahtuma mielen perukoille ja naama peruslukemilla jatkaa eteenpäin, kunnes asia ja katkeruus taas heräisi jossain toisessa yhteydessä.
Isän asenne oli toisenlainen. Jeesus sanoo samaisessa Luukkaan evankeliumissa, että ”olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Antakaa, niin teille annetaan. Älkää tuomitko, niin teitäkään ei tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syylliseksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. — Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”
Siinä meillekin oiva keskusteluohje. Argumentoidaan ja keskustellaan, mutta yritetään ymmärtää ja olla armollisia.
Juhani Ilkka
Kirjoittaja on Akaan Vapaaseurakunnan pastori.