Tampereen tyttölyseon oppilas, 17-vuotias Elma Matinheimo kirjoitti syksyllä 1918 opettajansa pyynnöstä Viialan tapahtumista: Meidän naapuritalossa Mustilassa asui 20 punaisten ratsua. He olivat helsinkiläisiä ja olivat kovin innokkaita punaisia. Omalle kylälle he eivät tehneet juuri mitään vahinkoa mutta kävivät sen sijaan naapurikylissä ryöstämässä. Usein he olivat puettuna frakkiin ja silkkipyttyyn ja olivat sitten mielestään hyvin sotilaallisen näköisiä hevosen selässä. Koko kylän väki oli kauhun vallassa heidän tähtensä. Erittäinkin minua he vihasivat kovasti, koska olin heidän mielestään niin kovin ”ylpeä”, ja lupasivat kostaa ennen kuin lähtevät, mutta kostamatta jäi kumminkin.
Sodan loppuvaiheessa kaikki ei ollut vakavaa. Porista ja sen pohjoispuolelta tulleet antautuivat Urjalassa. Urjalassa oli myös vangittu paljon Pietarin ja Helsingin katunaisia, jotka olivat pukeutuneet eri tahoilta ryöstettyihin sangen hienoihin turkkeihin, kärpännahkakauluksiin ja silkkipukuihin. Aamulehti 4.5.1918
Huhtikuun puolivälissä taistelut Tampereen ja Toijalan välillä hiljenivät, kun vakinaiset valkoisten joukot siirrettiin Karjalan rintamalle. Tästä syystä valkoisten tulo Viialaan ja Toijalaan siirtyi vielä kymmenellä päivällä. Elma Matinheimo kirjoittaa sodan viimeisistä päivistä:
Eräänä iltana toivat samat ratsut tietoa, että valkoiset ovat jo Moisiossa, ja että kaikkien pitää nyt lähteä edellä, sillä he polttavat kylän ennenkun lähtevät. Rupesimme heti viemään sänkyvaatteita ja muita parempia tavaroita kellariin. Itse menimme naapuritalon kellariin, johon oli määrä muidenkin mennä. Se oli maahan rakennettu, suuri kivikellari, jossa oli jo vuoteet valmiiksi laitettu. Meitä oli siellä kaikkiaan 34 henkeä. Vietimme siellä koko pitkän yön ja odotimme valkosten tuloa. Punaisista kylä oli tyhjä.
Suuri oli hämmästyksemme, kun seuraavana aamuna kello 5 ajoissa tulimme kellarista ja näimme punaiset vahdit maantiellä. He olivat tulleet takaisin kylään, kun ei valkoisia kuulunut. Viipyi muutamia viikkoja (päiviä?), ennen kuin tuli taas uusi hälytys, että valkoiset tulevat. Koko päivän aamusta iltaan kulki meidän sivutse maantietä pitkin kaikenlaista kansaa ja tavaraa etelään päin. Enimmäkseen ne olivat pakolaisia mutta myöskin punaisia, jotka veivät tykkejään ja muita aseitaan valkoisten edellä. Karjaa kulki pitkät jonot, sillä karja oli laskettu talojen navetoista Venäjälle vietäväksi. Mekin lähdimme sitten illaksi erääseen taloon, joka ei ollut aivan maantien vieressä. Aamulla 4 ajoissa lähti punaisten viimeinen juna, ja vähän sen jälkeen räjäytettiin rautatiesilta. Olimme aivan lähellä siltaa ja oli aivan kuin koko rakennus oli luhistunut. Tuli vielä toinen täräys, joka oli ensimmäistä kovempi, ja ilmaan nousi mustaa savua ja nyt vasta meni silta rikki. Nyt olimme jo varmat siitä, että punaiset olivat pois kylästä ja lähdimme aamulla 7 aikaan kotiin. Tulipaloja oli ollut pitkin yötä ja ilma oli aivan täynnä savua. Kylä oli nyt aivan tyhjä, ainoastaan muutamia harhaan joutuneita lehmiä tuli vastaan maantiellä. Kodillemme ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa eikä myöskään naapureillemme.
Sodan lopputaisteluissa Toijalan ja Viialan vahingot olivat vähäisiä moneen naapuriin verrattuna. Lempäälän, Vesilahden ja Valkeakosken tuhot olivat mittavat.
Sarjaa kirjoittaa historioitsija Martti Favorin.
martti.favorin@pp.inet.fi