On sunnuntai, kun sinulle kirjoitan. Ulkona on kaunista. Aurinko paistaa. Hartauspalstan otsikko kehottaa pysähtymään hetkeksi. On tärkeää pysähtyä ja levätä. Puolisoni on levännyt ja nauttinut päivästä hiihtolenkillä. Luisto oli ollut hyvä, ja yksi peurakin oli hiihtoretkellä ilahduttanut. Olen nauttinut puolisoni terveisistä hiihtoladulta. Alkutalvesta kettu oli metsän reunassa tarkkaillut ja vähän matkaa perässäkin juossut. Nämä kohtaamiset eläinten kanssa ovat olleet mieluisia ja kovasti olen niistä kysellyt. Tuuhea turkki oli ketulla ollut ja peuralla vikkelät jalat.
Muistan elämäni varrelta yhden tärkeän pysähtymisen paikan. Vuosia sitten perheessämme elettiin surun aikaa. Oli viikonloppu ja nuorimmaiseni istui keittiön pöydän äärellä piirtämässä. Tytär pyysi minua kanssaan piirtämään. Ensin estelin, mutta istahdin kuitenkin tyttären viereen pöydän ääreen. Sain paperin ja lyijykynän käteeni ja aloin piirtää. Hahmottelin paperille kukkulan ja sen päälle piirsin ristin. Kuvittelin itseni sinne ristin vierelle. Mietin, että mitä minulle kuuluu. Olenko surullinen? Olenko toiveikas? Olin väsynyt ja piirsin itseni makaamaan lähelle ristiä. Siinä makasin ja pidin toisella kädelläni kiinni rististä.
Tästä piirroksestani tuli minulle tosi rakas. Surun aikana pysähdyin usein tuon piirroksen ja sen herättämien ajatusten äärelle. Piirustuksen avulla mietin elämääni. Joskus istuin ristin vieressä ja nojasin siihen. Joskus uskon asiat tuntuivat sydämessä ahdistavilta ja käänsin selkäni ristiin päin. Nykyään en juuri palaa piirroksen pariin, mutta se on tallessa päiväkirjan välissä ja sydämessäni erään elämänvaiheen mielenmaisemana.
Risti muistuttaa, että Jumala on hyvä. Riippumatta tunteista tai olotiloista, Jumala pitää huolta. Risti kertoo minulle myös anteeksiantamuksesta, uuden alun mahdollisuudesta. Jumala ei hylkää. Näin vuosien jälkeen tuo piirros kokonaisuudessaan muistuttaa minua myös siitä, että elämä menee eteenpäin, tilanteet ja asiat muuttuvat, iloa ja toivoa on.
Psalmi 139 puhuu Jumalasta: ”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.”
Lopettelen kirjoittamista. On sunnuntai. Ulkona on jo pimeää. Hiihtäjäkin on hetkeksi sohvalle torkahtanut. Koivunoksat maljakossa alkavat vihertää ja lupailevat kevättä. Aamulla kirkossa lauloin kuoromme mukana: ”Minun sydämeni on levollinen, minun mieleni on tyyni. Minä tahdon ylistää Luojaa! Tahdon laulaa kiitostani! Ylös pilviin ulottuu kunniansa, valo ylitse maan!” Nyt illalla mielessäni laulan vielä.
Johanna Törmälä
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan diakoniatyöntekijä.