Kun otin vastaan haasteen kirjoittaa lyhyen, täysin vapaa-aiheisen kolumnin juttusarjaan ”Vuoden Akaalainen” tai aikanani ”Vuoden Toijalalainen”, mietin hetken, mikä teitä lukijoita voisi kiinnostaa. Mikä tekee jutusta lukemisen arvoisen. Menneen muisteleminen vai historian kertaaminen vaiko nykyisen oman tai ympäristön elämän kuvaaminen? Päädyin kuitenkin lopulta ruotimaan ylipäänsä erilaisten tunnustusten, titteleiden ja/tai ”nimikkeiden” merkitystä omassa elämässäni.
Kilpailuhenkisenä olen elämäni aikana osallistunut monenlaisiin koitoksiin. Tunnustusta ja titteleitä on ropissut opinnoissa, harrastuksissa, kauneuskilpailussakin ja työelämässä. 1990 sain kunnian olla nuorena naisena Vuoden Toijalalainen. Arvostin ja arvostan edelleen tätä tunnustusta suuresti, etenkin kun ottaa huomioon ketkä muut ovat vuosien varrella samaisen tunnustuksen saaneet.
En kuitenkaan pidä saatuja kunniakirjoja seinilläni, eikä minulla ole palkintokaappia, mihin olisin voittopokaaleja matkan varrella keräillyt. Kilpailut, voitot ja tunnustukset ovat olleet jokainen osaltaan aikakauteensa sidottuina hienoja kokemuksia, kilvoittelua ja toki mahtavia muistojakin.
Elämää on kuitenkin hyvä katsoa laajempana kokonaisuutena ja nostaa näiden yksittäisten ”saavutusten” rinnalle ja oikeastaan ylikin ne tärkeimmät asiat. Minun elämäni tärkein ”titteli” on äiti. Olen saanut olla ja edelleen olen kolmelle ihanalle, nyt jo täysi-ikäiselle lapselleni rakastava äiti, ja se on minun elämäni tärkein asia.
Voi kuulostaa kliseiseltä ja itsestäänselvyydeltä. Emme kuitenkaan usein arjessa tule miettineeksi, kuinka tärkeitä äidit ovat ja kuinka äiti vaikuttaa lastensa kasvuun, kehitykseen ja tulevaan elämään monin tavoin. Yhtään toki väheksymättä isänkään merkitystä.
Tärkein ”tunnustukseni” on siis vielä osin saavuttamatta. Sen saan sitten joskus jos ja kun lapseni ovat eläneet omansa näköisen, toivottavasti merkityksellisen ja itselleen rikkaan ja hyvän elämän. Silloin tiedän antaneeni oikeat eväät heille maailmalle mukaan ja tehneeni äitinä sen, mitä juuri minun lapseni tarvitsevat. Muut tunnustukset matkan varrella ovat sittenkin lopulta melko merkityksettömiä.
Joten kun seuraava Vuoden Akaalainen valitaan, toivoisin, että jokainen paikalla oleva äiti voisi mielessään miettiä, että on ”Vuoden Äiti” omille lapsilleen ja on itse omassa elämässään saanut jotain mittaamattoman arvokasta, jota vaalia ja joka on elämänpituinen, arvokkaista arvokkain ”tunnustus.”
Tällöin olisi hienoa, jos vaikkapa voisi yhdessä muiden paikalla olevien akaalaisten äitien kanssa nostaa kupposen kahvia uudelle Vuoden Akaalaiselle ja itselleen ja todeta – kuten vuonna 1979 ensimmäiseksi Vuoden Toijalalaiseksi valittu Harri Holkeri totesi aikoinaan toimittajille – ”minä juon nyt kahvia.”
Tiina Järvilehto
Kirjoittaja (o.s. Vierto) on johtaja Alma Mediassa ja Miss Suomi 1990