Reformaation merkkivuoden ollessa huipussaan, monikulttuuristuvan yhteiskunnan tuulenpuuskissa uskonnollisesta vähemmistöstä käsin on vaikea olla pohtimatta yhtenäiskulttuurin ihannetta ja sen vaikutusta erilaisten vähemmistöjen kokemukseen olemassaolonsa oikeudesta. Erityisesti yhdenmukaisuuden ja yhtenäisyyden ihanne asettaa haasteen hengellisen elämän raittiudelle.
Suomessa uskonnollinen kirjo on kasvanut siitä, missä vaikkapa itse reilu kolmekymmentä vuotta sitten kouluani kävin. Tuolloin Toijalan kouluissa ei ollut luterilaisen enemmistön keskellä kuin me muutama ortodoksi ja ehkä joku elämänkatsomustiedon opiskelija (tosin jälkimmäisestä en ole varma). Nyt todellisuus ympärilläni pääkaupunkiseudulla on se, että monessa koulussa islamin ja elämänkatsomustiedon opiskelijoita on ortodoksioppilaita enemmän.
Kristillisen elämän yksi pelastava haaste onkin siinä, kuinka valmiita me olemme ottamaan vastaan toisenlaisen ihmisen. Jonkun, joka ei ole samannäköinen, ei jaa samoja kulttuurisia rakenteita tai vain ajattelee eri tavalla kuin minä tai mihin minua on opetettu, ja kuitenkin vääryyksiä pitää vastustaa.
Helppo ratkaisu on käpertyä kuoreensa ja rakentaa maailmankuvansa siihen, että ”nuo toiset” ovat pahassa kiinni ja kaipaavat minun ajattelutapani valoa. Tällainen ajattelu vain olisi äärimmäisen epäkristillistä ihan jo sen takia, että se osoittaa syvää epäluottamusta Jumalaa kohtaan. Jumalaan, joka on jokaisen ihmisen olemista halunnut, jokaisen luonut ja jokaisen myös kutsuu yhteyteensä.
Ortodoksisen maailman ”puheenjohtaja”, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos kirjoittaa: ”Ortodoksikristittyinä me vastustamme kaikenlaista proselytismiä, jossa ihmistä painostetaan vaihtamaan uskontokuntaa. Koemme … yhtä ongelmallisiksi sekä niiden ihmisten toimet, jotka tekevät käännytystyötä perinteisillä ortodoksisilla alueilla, että myös niiden ortodoksien toiminnan, jotka pyrkivät alistamaan muita omaan uskoonsa. Emme osallistu juutalaisten ja muslimien kanssa käytäviin keskusteluihin sen vuoksi, että voisimme vakuutta heidät oman uskomme erinomaisuudesta ja saada heidät kääntymään siihen.”
Nykyisen Suomen alueella ortodoksinen kirkko on elänyt tuhatkunta vuotta, ja sen jäsenet ovat kokeneet vainon aikoja, mutta toisaalta olleet myös osa ortodoksisen keisarin hallintokoneistoa. Itsenäinen Suomi on kyennyt antamaan elinehdot historialliselle toisenlaisuudelle ja se on varmasti kykenevä antamaan elinehdot myös tuleville toisenlaisuuksille. Tässä tehtävässä enemmistökirkolla on merkittävä roolinsa auttaa yhteiskuntaakin huomaamaan, että ”Kirkko Suomessa” ei välttämättä tarkoita vain evankelisluterilaista kirkkoa.
Enemmistön vastuulla on vähemmistöjen oikeuksien takaaminen, ja kristillisiin perusarvoihin – ainakin Evankeliumin mukaan – kuuluu hyljeksittyjen nostaminen. Kristus etsi hyljeksittyjä ja vähäväkisiä. Hajallaankin Kristuksen Kirkko jatkaa etsimistä. Voisiko hyljeksittyjen etsimisestä tulla tie myös toinen toistemme huomioimiseen ja kunnioittamiseen?
Teemu Toivonen
Kirjoittaja on monikulttuurisen työn pappi Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa.