Tänä kesänä olen saanut osallistua liturgiaan, jota vietettiin kristinoppikoululeirin päättäjäisiksi. Kummipoikani oli mukana näiden 26 nuoren joukossa, jotka saivat Hämeenlinnan ja Tampereen seurakuntien yhteisellä leirillä päästä lähemmäksi ortodoksista kirkkoaan. Tämä kristinoppikoulu vastaa luterilaisen kirkon rippikoulua, joskaan näiden merkitys ei kuitenkaan ole yksi yhteen. Ehtoollinen meillä annetaan jo sylilapsille.
Ortodoksisille nuorille halutaan antaa mahdollisuus osallistua kristinoppikouluun, jotta herkässä iässä olevat nuoret eivät kokisi niin voimakkaasti olevansa vähemmistön edustajia. Koulussa annettavan opetuksen lisäksi nämä kristinoppikoulut ovat hyvin tärkeitä niin nuoren identiteetin kuin oman kirkon opin kannalta. Se, että voi tavata saman ikäisiä ortodokseja, liittää nuoret tiiviimmin kirkkomme yhteyteen. Pidän sitä hyvänä tapana tehdä nuorisotyötä.
Nuorten on hyvä tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin ryhmään. Toivon mukaan se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kun kuulumme ortodoksiseen kirkkoon, emme voisi ymmärtää muihin uskontokuntiin kuuluvien uskoa ja tapoja. Keskustelimme aiheesta tänään nuorten kanssa lauantaina 30.7. kummipoikani juhlassa, jota vietettiin Ellilän Kievarissa.
Nuoret kertoivat minulle, miten omat koulutoverit suhtautuvat heihin. Osa kertoi kavereittensa kertoneen ortodoksisille luokkatovereilleen olevansa kristittyjä. Mihin nämä nuoret ovat ihmeissään vastanneet, että myös he ovat kristittyjä. Yhdessä pohdimme, miksi luokkatoverit eivät tiedä, että myös ortodoksit ovat kristittyjä. Vastausta tähän emme kuitenkaan tässä keskustelussa osanneet antaa.
Näihin kysymyksiin on varmasti olemassa vastauksia. Kuitenkin asia sai minut miettimään sitä, kuinka ylipäätään suhtaudumme muihin uskontoihin. Etenkin nyt, kun maahamme on saapunut runsaslukuisesti esimerkiksi islaminuskoisia ihmisiä. Olisiko meidän kaikkien hyvä tutustua tähän maahanmuuttajiemme uskontoon uteliaisuudella ja ymmärryksellä? Voisimmeko suhtautua ihmisiin ihmisinä ja ymmärtää, että kaikilla meillä uskontoon ja ihonväriin katsomatta on oikeus omiin tunteisiin, käsityksiin ja arvoihin? Voimmeko kunnioittaa toisiamme erilaisista lähtökohdista huolimatta?
Maassamme ja ehkä koko läntisessä maailmassa alkaa nostaa päätään kansallismielisyys. Suomessa huolta aiheuttaa, ainakin minussa, joidenkin tiettyyn puolueeseen kuuluvien, jopa kansanedustajien, uskontoon ja ihonväriin liittyvät lausunnot ja kirjoitukset. Tarkemmin ajateltuna eivät ainoastaan ne, vaan myös niiden korkeassa asemassa olevien päättäjien vaitonaisuus näiden puheiden ja kirjoitusten suhteen. Ikään kuin tämä hiljaisesti hyväksyttäisiin suomalaiseksi tavaksi toimia.
Meillä on lähihistoriassa karmeita esimerkkejä, mihin tämän kaltaiset toimet voivat pahimmillaan johtaa. Toivon ja rukoilen, ettemme enää näitä kauheuksia joutuisi kokemaan.
"Koko maailma on Jumalan lahja ihmiselle, jonka tehtävänä on kaitsea, varjella ja siunata sitä. Valtiot rajoineen on ihmisen keksimää ja itsekkyyteen perustuvaa. Kun ihminen sanoi "tämä on minun", hän nousi kapinoimaan Jumalan ajatusta vastaan yhteisestä, kaikille kuuluvasta maanpiiristä." Näin kirjoitti Oulun metropoliitta Elia sanomalehti Pohjalaisessa 27.7.2016
Raija Toivonen
Kirjoittaja on Tampereen ortodoksisessa seurakunnassa toimiva akaalainen seurakunta-aktiivi