Kyösti ja Sinikka Huovisen mukaan elämä ei aina ole ollut helppoa, mutta kokemukset ovat opettaneet pääsemään isommankin kynnyksen yli.
Kyösti Huovinen oli vajaa kolmevuotias, kun talvisota 1939 alkoi. Hän muistaa hyvin, kuinka venäläiset pommittivat Jaakkiman Lahdenpohjan kauppalaa alkuvuodesta 1940.
– Se oli pakkolähtö, kun ryssät tulivat ja pommittivat. Lentokoneet lensivät isän rakentaman, juuri valmistuneen talon harjaa hipoen. Kyllä sellaisen jyskeen muistaa, nykyisin Sotkialla asuva Huovinen kertoo.
Sota pakotti perheen lähtemään evakkomatkalle isän kotiseudulle Sotkamon Kuusimäkeen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Talvivaaran kaivoksesta. Lopulta Huoviset tulivat Tornioon, josta Kyösti sekä sisarensa Eeva, Paavo ja Veikko lähetettiin sotalapsiksi Tanskaan.
– Menimme junaan, joka oli täysi kakaroita ja harmaapukuisia ruotsalaisia lottia, jotka hoitivat meitä. Varmaan asia selitettiin meille, mutta kyllä neljän vanhalle touhu meni yli ymmärryksen. Minulla oli koko ajan sellainen käsitys, että äiti tuli mukaan samaan junaan, Kyösti Huovinen muistelee.
Sisarukset jaettiin eri perheisiin
Huovisilla on kotinsa alakerrassa Tanskan-nurkkaus, jossa on esillä kuvia Kyösti Huovisen sotalapsiajalta.
Sotalapset matkasivat junalla Torniosta Etelä-Ruotsiin Malmöhön, josta matka jatkui lautalla Tanskan puolelle Kööpenhaminaan ja edelleen junalla noin 60 kilometrin päähän Ringstediin. Asemalla sisarukset jaettiin tanskalaisille perheilleen.
Kyösti päätyi Rasmussenin perheeseen, johon kuuluivat äiti Ester, isä Ove ja teini-ikäinen tytär Erna. Ester oli kotiäiti ja isä työskenteli myyjänä Knabstrupin keramiikkatehtaalla. Rasmussenit asuivat isossa omakotitalossa Ringstedtin keskustassa.
Huutoa maidosta pöydän alla
Tanskan-ajan alku saa Huovisen liikuttumaan. Pieni poika ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Huovinen muistaa, kuinka hän huusi, kun häntä riisuttiin pestäväksi.
– En olisi millään antanut pois omia vaatteitani, jotka olivat olleet päälläni kaksi viikkoa. Ne jouduttiin ottamaan repimällä. Peltiseen vannaan kaadettiin haaleaa vettä ja sekaan laitettiin pulveria, joka oli ilmeisesti saippuaa. Olin täysin alasti ja huusin kuin häntäpiru. Olin todella vihainen.
Poika rauhoittui vasta, kun Ester-äiti toi tälle uudet vaatteet, jotka tuoksuivat hyvältä.
– Silloin minulta pääsi vehnäinen hymy. Olin herrasväen perheessä. Pidin paljon pukuja, kaulassa oli kissanrusetti ja tukassa jakaus täsmälleen suorassa.
Kyösti Huovinen muistaa myös, kuinka hän meni pöydän alle ja huusi maitoa, mutta kasvattiperhe ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Hätä helpotti, kun suomentaitoinen tulkki kertoi lapsen haluavan maitoa.
Kööpenhaminan-matkojen elämyksiä
Kyösti Huovisen kasvattiperheeseen kuuluivat äiti Ester, isosisko Erna ja isä Ove.
Kyöstin ja sisartensa sotalapsiaika Tanskassa kesti noin kaksi vuotta. Samaan aikaan maa oli saksalaisten miehittämä.
– Miehitys alkoi näkyä selvemmin vasta viimeisenä vuonna. Saksalaiset sotilaat marssivat katuja ylös ja alas, määrättiin ulkonaliikkumiskielto ja ikkunat piti peittää. Jälkeenpäin on kerrottu, että näin tehtiin sen takia, että saksalaiset ampuivat suoraan kohti, jos jostain tuli valoa. Ammuskelua kuuluikin varsinkin öiseen aikaan, Kyösti Huovinen kertoo.
Huovinen pääsi Tanskassa kokemaan vauraampaa elämää kuin mihin oli tottunut Suomessa. Oli ruokaa, vaatteita, leluja ja elämyksiä.
– Rasmussenit kävivät usein Kööpenhaminassa, jossa asui Oven äiti. Ja mikä hienointa, minut vietiin siellä eläintarhaan ja tivoliin.
Myös Kyöstin sisarukset asuivat Ringstedin alueella ja vierailivat toistensa luona. Huovinen ei tiedä, pitivätkö tanskalaiset kasvattivanhemmat ja suomalaisvanhemmat yhteyttä toisiinsa.
– Sitä on vaikea sanoa. Sota-aikana kirjeet eivät varmaan kulkeneet kovin hyvin. En muista, että olisimme lähettäneet minkäänlaisia kirjeitä, Kyösti Huovinen toteaa.
Paluu pimeään Viialaan
Huovinen kuvailee lähtöä Tanskasta takaisin Suomeen ajolähdöksi, jota lapsi ei ymmärtänyt. Syyt ovat valjenneet Huoviselle vasta myöhemmin.
– Kun venäläiset vaativat, että saksalaiset on ajettava pois Suomesta, tuli saksalaisista suomalaisten vihollisia myös Tanskassa. Uhkana oli, että sotalapset joutuvat saksalaisten vainon kohteeksi ja sotalapsia siirretään Saksaan.
Kyösti ja sisarensa palasivat Suomeen matkaamalla Tukholmasta laivalla Turkuun ja sieltä edelleen junalla Huovisen perheen silloiseen asuinpaikkaan Viialaan. Paluu tuntui karulta.
– Tulimme junalla Mattilan pysäkille, josta meidät vietiin täysin pimeällä uuteen paikkaan. Se tuntui jollain lailla kammottavalta verrattuna Tanskaan. Koko touhu romahti.
Huono suomi toi vähäjärkisen leiman
Kyöstin kasvattiperheen koti sijaitsi Ringstedin keskustassa.
Tanskassa Huovinen oli oppinut tanskan kielen ja unohtanut suomen. Koulussa tämä tiesi vaikeuksia.
– Suomalaiset opettajat osasivat kouluttaa meitä sotalapsia. Meidät pantiin nurkkaan, siellä me opimme suomen kielen, Kyösti Huovinen huomauttaa.
Huovisen Tanskassa oppimat hyvät käytöstavat olivat pilkanaihe muille.
– Minulle oli opetettu Tanskassa, että ihmisiä pitää tervehtiä ja kiittää aina, jos saa jotain. Jatkoin samaa Suomessa, minkä takia minua isommat korstot antoivat minulle monta kertaa selkää. Minun piti olla niin kuin muutkin.
Lopulta Huovinen ei enää kertonut olevansa sotalapsi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin pidetyssä luokkakokouksessa hän sai tietää, että samalla luokalla oli ollut kuusi sotalasta.
– Vaikenin, kun pelkäsin ivaamista. Minua pidettiin vähäjärkisenä, kun en osannut kunnolla suomea.
Osa sisaruksista jäi Ruotsiin
Huovisen perheen lapsista neljä lähti vuonna 1944 sotalapsiksi Ruotsiin, mutta Kyösti ei halunnut länsinaapuriin vaan haaveili paluusta Tanskaan. Sisaruksista jäivät pysyvästi Ruotsiin Niilo, Eeva ja Mirja. Nykyisin Niilo asuu Malmössä ja Eeva Västeråsissa. Mirja kuoli umpisuolentulehduksen seurauksiin vuonna 1952.
Kasvattiperheen tytär Erna opetti Kyöstiä soittamaan pianoa. – Silloin soitin ihan hyvin, mutta nyt kun ole yrittänyt soittaa, on se säveltämistä, Kyösti Huovinen toteaa.
Kyösti Huovinen sanoo puhuneensa sotalapsiajasta hyvin vähän edesmenneiden vanhempiensa Alinan ja Sulon kanssa. Huovinen arvelee, että monilapsisessa perheessä taloudelliset syyt, mutta myös pelko vaikuttivat päätökseen lähettää lapsia ulkomaille.
– Ehkä taustalla oli suurempi pelko siitä, että Venäjä miehittää Suomen, jolloin suomalaislapsia piti jäädä eloon.
Yhteys Tanskaan säilyi
Kyösti Huovinen on käynyt kymmeniä kertoja Tanskassa ja piti tanskalaiseen kasvattiperheeseensä tiiviisti yhteyttä, kun perheenjäsenet olivat elossa. Kasvattivanhemmat vierailivat myös Kyöstin ja tämän vaimon Sinikan kodissa.
Kyösti Huovisen mukaan sotalapsiajassa raskainta oli sopeutuminen uuteen ympäristöön ensin Tanskassa ja kotiinpaluun jälkeen Suomessa.
– Niiden kokemusten jälkeen ei kompastu pikkuasioihin, vaan pääsee isommankin kynnyksen yli.
Isättömyydestä pilkattu Sinikka Huovinen pahoitti mielensä monta kertaa
Huovisen perheessä sota-ajan seuraukset ovat koskettaneet voimakkaasti myös Kyösti Huovisen vaimoa Sinikka Huovista, joka syntyi aviottomana lapsena vuonna 1943. Huovisen äiti oli tuolloin 19-vuotias. Isä kuoli kaukopartiomiehenä tyttären syntymävuonna.
– Olen yksi vuonna 1943 syntyneestä 6000 aviottomasta sotalapsesta, Sinikka Huovinen kertoo.
Sinikka Huovisen isä oli Eino Paukku Metsäpirtistä. Paukku oli tutustunut Sinikan äitiin ollessaan kouluttajana Hämeenlinnassa. Huovinen ei tiedä, saiko tai ehtikö isä tietää tyttärensä syntymästä.
Huovisen mukaan yhteiskunnalla oli tarjota avioliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle vain paikkaa lastenkodissa. Sinikan mummu piti hätäkasteen saanutta lasta kuitenkin liian heikkona lastenkotiin ja otti tämän hoiviinsa. Sinikka muutti mummunsa luo Arolan torppaan Kylmäkoskelle kymmenen päivän ikäisenä.
Sinikka Huovinen kertoo joutuneensa lapsena ja nuorena kokemaan pilkkaa isättömyyden takia.
– Minulle huudeltiin, että sinä olet niin köyhä, ettei sinulla ole edes omaa isää. Mielensä sai pahoittaa monta kertaa, Huovinen muistelee.
Huovisen mukaan asia oli niin häpeällinen, että mummu neuvoi tyttöä olemaan pilkkaajien edessä hiljaa. Myös Huovisen äidille aihe ja siitä puhuminen oli vaikeaa.
– Äiti ei puhunut kuin pakolla, Sinikka Huovinen kertoo.
Sinikka Huovisen itsetunnon pelasti kauppaneuvos Pirkko Arola, joka otti Sinikan töihin Arolan kutomoon, kun tämä oli 14-vuotias.
– Hän keksi, että tuolla kakaralla on käypäset kädet, kuten mummulla oli tapana sanoa. Arolassa minä pärjäsin vähän paremmin kuin toiset. Pirkko Arola alkoi kouluttaa minua, sain työnjohtokoulutuksen ja vähän enemmän palkkaa. Sen jälkeen minun silmilleni ei enää hypitty.